Isä se rakentaa taloa! Minä se hoidan lapset yksin.
Lupasin aina välillä päivitellä teille miten talomme laajennus etenee. Eteneehän se. Vauhti ei voi kovin hurja olla, koska taloa rakentaa yksi ihminen. (Työssäkäyvä isäihminen). Lisäksi Suomen ilmasto ei ihan ole ollut suotuisa meidän projektiamme kohtaan. Tässä vaiheessa rakentamista minun panokseni on pääasiassa ollut se, että olen pyörittänyt yksin meidän arkea.
Yksin arjen pyörittäminen on ollut melko raskasta. Olenhan kuitenkin töissä (ja kirjoitan lisäksi blogia). Pojat ovat olleet päiväkodissa vain kahtena päivänä viikossa. Tämä on ollut aikamoista säätämistä, onneksi naapurissa asuva ystäväni on pystynyt auttamaan melko paljon. Poikien isovanhemmat ovat jääneet juuri eläkkeelle ja heiltäkin olemme saaneet kuskausapua lasten harrastuksiin. Jotenkin tästä on selvitty.
Yksinhuoltajana saattaisi olla jopa helpompaa? Saisi levähtää joka toinen viikko tai vähintäänkin joka toinen viikonloppu, kun lapset olisivat isällään. (Mikäli isä olisi normaalisti lasten kanssa tekemisissä). Nyt sitä levähdystä ei tule.
Lue myös: Seinät kaatuvat päälle liian pienissä neliöissä. Talon laajenuus alkaa NYT
Mieheni Pekka on sellainen persoona, että hän joko tekee täysillä tai ei tee ollenkaan. Nyt hän tekee täysillä. Vapaa päivänä hän nousee aikaisin ja painuu työmaalle. Ei syö, ei juo, ei käy vessassa vaan saapuu takaisin illalla kun lapset ovat nukkumassa. Pojat varmasti ikävöivät isää paljon jo nyt, mutta en voi kuvitellakaan ikävän määrää sitten kun laajennusta on rakennettu vuosi.
Isä rakentaa taloa, avuksi on vaikea olla
Emme ole lasten kanssa juurikaan osallistuneet talon laajennukseen vielä tässä vaiheessa. Yhtenä päivänä yritimme poikien kanssa auttaa miestäni ja veimme soraa alas työmaalle kottikärryllä. Taiteilimme alas ja ylös kottikärryjen kanssa sellaista puuliuskaa pitkin ja myöhemmin selvisi, että sora olisi pitänyt vain kipata sitä liuskaa pitkin alas työmaalle. Hyvä ettei henki mennyt kun yritimme kulkea sitä pitkin.
Vaikka kävinkin ala-asteella puukäsitöissä, niin en ole koskaan ollut käsistäni kätevä. Inhoan kaikkea kokoamista ja rakentamista yli kaiken. Jos saan eteeni jonkun koottavan härvelin, niin annan sen isoimmille pojilleni koottavaksi. En vain kertakaikkiaan jaksa keskittyä niin hyvin, että opiskelisin rakennusohjeet läpi ja alkaisin rakentelemaan rauhassa. Joskus jos erehdyn jotain itse rakentamaan, niin teen sen huolimattomasti ja väärin, sitten joku muu (lue: mieheni) saa korjailla sen perässäni uudestaan.
Lue myös: Lastenhuoneen nurkasta rakennettiin äidille oma vessa
Pojat olisi hauska saada vielä auttelemaan kesän aikana isää rakentamisessa. Toistaiseksi hommat ovat vaatineet voimaa ja tuollaiset alle 12 vuotiaat eivät kovinkaan raskaita juttuja jaksa vielä kantaa. Sitten kun työhön tulee sellaisia vaiheita joita voi pienemmällä voimalla tehdä, niin tottakai pojatkin laitetaan hommiin. Sittenhän se minullakin helpottaa kun pojat voivat olla työmaalla pyörimässä.
Ensi vappuna tuparit?
Vappuna veimme poikien kanssa työmaalle simaa ja munkkeja. Vapputorilla kävin yksin poikien kanssa, sillä sinne emme saaneet Pekkaa mukaamme. Äitienpäiväksi olen toivonut lahjaksi, että olisimme edes hetken koko perhe yhdessä. Mitään aikataulua talon laajennuksen valmistumisesta emme ole tehneet. Kun istuin vappuna aurinkoisella työmaalla ja katselin miestäni työn touhussa uskaltauduin kysymään, että josko voisimme pitää ensi vappuna uudessa kodissa tupaantuliaiset? En saanut kieltävää vastausta. Pekka vastasi, “kaikki on mahdollista”.
Rakentamisen vaiheita
Muutamalla kuvalla rakentamisen vaiheita. Pohjat on tehty ja nyt menossa on kellarin rakentaminen.
Nyt oli kyllä (taas) aivan törkeen tietämätön, itsekäs ja typerä kirjoitus! Todella loukkaava, väheksyvä ja vähättelevä kaikkia meitä oikeita yksinhuoltajia varten. Oikein toivon sydämeni pohjasta että todella jäisit YH:ksi, ja saisit kokea kuin paljon “helpompaa” se on. En voi käsittää blogisi suosiota, olet äärimmäisen naivi, itsekäs ja typerä.
Hmmm… minulla meni nyt ehkä hieman ohitse, että miten väheksyn yksinhuoltajia tekstissäni? Ihan tässä myös pohdin sellaista, että mikäli blogini ja kirjoitukseni tuottavat sinulle niin suurta tuskaa, niin oletko ajatellut, että voisit lukea muita blogeja tämän sijasta? 🙂 Kaikkea hyvää sinulle!
Moi. Ottamatta sen enempää kantaa tekstin törkeyteen tai sisältöön muuten niin jo otsikko kyllä itsellänikin särähti korvaan pahasti. En tiedä, voi olla ettei ihminen ymmärrä koskaan mitä yksinhuoltajuus on, ei ennenkuin sen oikeasti elää itse. Ja vaikka hetkellisesti, esim vuoden, pyörittää arjen yksin, ei se elämä silti ole millään tasolla verrattavissa yksinhuoltajuuteen. Se toinen aikuinen kuitenkin ON. Jossain. Vaikkei häntä näkisi tai kuulisi. :ää TIEDÄT että hän silti ON. Ja tätä eroa ei ehkä perheellinen ymmärrä. Eikä sitä miksi tämä vertaus niin monelle yksinhuoltajalla menee tunteisiin. Itsekin huomasin kohauttavani olkapäitäni ja nyrpistelin vähän nenääni. Ajattelin lukiessani että “Sä et tiedä kyllä yksinhuoltajan elämästä oikeasti mitään kun kirjoitat näin..” Mutta sulla on kyllä oikeus kokea asiat noin. Enkä silti toivo että omakohtaisesti koskaan tuletkaan tätä yyhooarkea elämään. Varsinkin silloin kun elämä kaataa paskaa niskaan ja isoja päätöksiä pitää tehdä niin todella toivois että olis se toinen. Edes siellä jossain. Vaan ei ole. T. 5 lapsen yh, viimeksi “vapaapäivä” 6/2017…
Tottakai tuo on totta mitä kirjoitat. Tosin tiedän myös yksinhuoltajia joilla ei isää kuvioissa, mutta tuhat kertaa enemmän tukea ja vapaata kuin vaikka minulla ihan tavallisessa arjessa. Meillä kun ei hoitoapua oikeastaan ole. Vaikeahan sitä on ymmärtää ikinä toisen fiiliksiä jos niitä ei itse ole käynyt läpi. Varmasti sama yksinhuoltajuudessa. Ymmärrän, että jo pelkästään se, että saa jakaa huolet jollekin on jollain tapaa arkea helpottava tekijä.
Meillä on tämä rumba nyt ohi, talo on valmis ja 1,5v sain(jouduin) olemaan lasten kanssa yksin. Samaan aikaan siis aloitin uuden yrityksen, jota hoidin kotona, hoidin alle kouluikäisen lapsen kotihoidossa, pyöritin arjen 100% yksin, ei ollut mummoja ja sukulaisia auttamassa. Ja voin kyllä ihan rehellisesti ja aidosti tässä sanoa, että oli helvettiä ja järjettömän raskasta. Nyt kun katson aikaa taaksepäin, niin mietin, että miten siitä edes selvisin. Kuten jossain olikin kommenttina tähän jakooni…ei tuo yhtälö ole edes mahdollinen. No ei ole, mutta tein sen silti.
Särähti juu tuo otsikko pahasti korviin totaaliyh:na ja ei tuo ole millään asteella verrattavissa yh elämään. Toki koet asian niin ja oikeus on mutta ei voi verrata.
Taloudellinen vastuu on silti jaettu, itse vastaan siitäkin täysin yksin. Ei ole sitä kenen kanssa vaihtaa edes muutamaa sanaa tai tekee jotain meidän edestä kuten miehesi rakensi teille taloa.
Ja ei, kaikilla yksinhuoltajilla ei ole lapsivapaita eikä tukiverkostoa. Pärjäävät vielä valittamatta rankkuudesta.
Jos jotain huomannut niin kyllä ne muut kuin yksinhuoltajat vaan enemmän jaksaa valittaa rankkuudesta.. yksinhuoltajat on oppineet on on vaan pärjättävä ja jaksettava, oli mikä oli ja siitä on turha valittaa 🙂
Tsemppiä silti ja kiva et talo on valmis.
Nämä on juu ehkä vähän sellaisia juttuja, että jokainen katsoo omasta vinkkelistään. Kyllä minä välillä mietin, että yksinhuoltaja yhden lapsen kanssa on taloudellisesti kevyemmissä menoissa kun meillä kaksi aikuista neljän lapsen kanssa. Sehän on kaksi elätettävää lasta molemmille. Eikä tule mitää tukia. Mutta totuus on se, että itse nämä on hankittu, että ei pidä vertailla eikä valittaa 🙂 Omassa elämässäni rankinta ei ole ollut mikään taloprojekti, se ehkä oli kylläkin aika yllättävää kuinka rankkaa se oli. Mutta ei tosiaan liittynyt vain lasten hoitoon, vaan kotona työskentelyyn ja uuteen yritykseen ja siihen kaikkeen kerralla ja yhtä aikaa. Huh, onneksi ohi tosiaan.
Enemmänkin koen sellaista rankkuutta erityislapsen kasvattamisessa, se on sellainen pitkä tie mitä ei moni muu ehkä ymmärää. Paitsi tietysti ne jotka sen kokevat. Sama varmasti tuossa yksinhuoltajuudessa. Kiitos tsempeistä. Kyllä tässä nautitaan nyt kun on tilaa ja nähdään isääkin välillä. Kelpaa. Hyvät syksyt sinnekin.
Yksinhuoltajana lisäksi rakentaisit yksin sen talon ja tekisit sen verran enemmän töitä, että tienaisit nykyisen oman palkkasi lisäksi myös miehesi palkan verran. Tukia eivät saa kuin kaikkein pienituloisimmat yksinhuoltajat, eivät kaikki elatusmaksujakaan. Paitsi anteeksi, onhan lapsilisä noin 50 euroa kuussa suurempi. Tässä kun olen hoitanut pitkien työpäivien lisäksi yksin aivan kaikki kotityöt ja kaiken lapsiin liittyvän, vaihtanut kesärenkaat ja auton öljyt, korjannut romahtaneen vaatekaapin, leikannut kuusiaidan jne, niin suoraan sanottuna nauran ”yksinhuoltajalle” jolle mies rakentaa taloa!
Jos olisin yksinhuoltaja, niin lapsillani olisi edelleen isä. En maksaisi kaikkia heidän menojaan yksin. Eri tilanne tietysti jos isä on esimerkiksi kuollut, mutta silloinkin saa lapseneläkettä ym. Ei ehkä kannata lähtökohtaisesti asennoitua nauramalla tai ivallisesti toisten ihmisten tilanteisiin. Koska lapsesi on ollut jossain hoidossa viimeksi? Isobanhemmilla tai sukulaisilla? Koska olet saanut omaa aikaa? Uskotko jos kerron, että meidän pienin, kohta 7v ei ole koskaan ollut yökylässä? Ei koska meillä ei ole hoitajaa. Tuttavani joka on totaali yh- saa omaa aikaa paljon useammin, kuin minä ikinä. Sellaista se on, ei voi tietää kun ei toisen elämää elä, toiselle nauraminen on vähän hassua!
Kaikkea hyvää sinne!
Niin elämä ei ole kilpailu siitä kenellä on rankinta. Mutta itse sinä juuri “lähtökohtaisesti asennoiduit ivallisesti toisten tilanteisiin” ilmoittamalla, että yksinhuoltajana pääsisit helpommalla (kun ehkä jotkut heistä voivat käyttää joka toisen viikonlopun niihin hommiin jotka kaksinhuoltajilla tekee se toinen huoltaja joka ilta ja viikonloppuisin). Tuo leskikommentti on jo jotain ihan kamalaa, etkö ymmärrä että leskeltä on puoliso kuollut? Sitäkö kadehdit? No toki ei leskeneläkettä saa jos on eronnut siitä puolisosta ennen kuolemaa. Ja tuskin kannattaa muutenkaan tukia kadehtia. Ei kai lapset yleensä ole suuremmin yökylässä ennen kouluikää, vai onko joillain sellainen tapana? Joka tapauksessa ikävää, ettei teillä ole tukiverkkoja. Itse olen vienyt lasta maksulliseen yksityiseen perhepäivähoitoon kun on tarvittu hoitoapua. Voisitko hankkia hoitajan lapsellesi vaikka pariksi tunniksi? Ymmärsin, että on kai kyseessä erityislapsi, jota ei voi jättää isosisarusten kanssa, vai? Entä eikö miehesi koskaan hoida lapsia, että sinulla olisi omaa aikaa? Etkö pääse lenkille tm. ikinä? Miksi?
Hei, tämä on aika vanha teksti, enkä ihan ehkä muista mitä olen milläkin lauseenkäänteellä tässä ajanut takaa. En siis pysty nyt kauheasti puolustautumaan enää. Mutta pahoittelut kuitenkin, jos sinusta tuntuu, että yksinhuoltaja sanan käyttö on väärin tehty. Ymmärrän toki, että yksinhuoltajasta sen sanan käyttö muissa tapauksissa voi tuntua ikävältä. Toisaalta miten sitten määritetään mikä aika yksin lasten kanssa elämistä lasketaan yksinhuoltajuudeksi? Voiko viikko-viikko periaatteella lapsiaan hoitava kutsua itseään yksinhuoltajaksi? Entä viime viikolla eronnut? Onko vuoden kaksi yksin kotona olosuhteiden pakosta elävä kuitenkin vähemmän yksinhuoltaja, kuin edellä mainitut vaihtoehdot? Nämä on vähän turhanpäiväisiä vääntämisiä, kun lopulta kai sillä on merkitystä, että kuinka yksinäinen kokee olevansa lapsiensa kanssa. Kuten sanoin, omat yh-tuttuni saavat huomattavasti enemmän omaa aikaa, kuin mitä minä edelleenkään sain tai saan. Tai no voinhan minä lähteä vaikka reissuun yksin, ihan koska vaan (kunhan mies voi ottaa lomaa ja jäädä lasten kanssa kotiin), mutta siihen ei oikein ole varaa eikä mahdollisuutta. Mutta eipä se haittaa, lapset on pieniä vain kerran ja ihanaahan niiden kanssa on olla.
Leskiä en todellakaan kadehdi…en tiedä mistä sen nyt keksit? Oma isäni kuoli kun olin yläasteella ja mitään kadehdittavaa en näe siinä tilanteessa kenenkään osalta.
Nykyäänhän meillä on täällä oikein kivasti asiat, vaikka tukiverkostoa ei vieläkään ole. Lapset on jo isompia ja pärjäävät keskenäänkin joitain aikoja. Saadaan jopa miehen kanssa käydä vaikka kaksin kävelyllä. Poikien ollessa pieniä olisin kyllä kaivannut jotain apuja ulkopuolelta, ihan jo meidän parisuhteemmekin vuoksi. Erityisesti tuo aika kun mies rakensi taloa ja minulle jäi lapset sekä nuoren yrityksen pyörittämien, oli todella haastavaa. Sitä ollenkaan kiistämättä. Onneksi se on kuitenkin jo takanapäin.
Mukavaa kesää sinne.