Lukijan tarina: Ero pojan isästä on enää ainoa vaihtoehtoni

Minä olen ollut yhdessä Pekan kanssa jo lähemmäksi 20 vuotta, se on hurjan pitkä aika. Ylä- ja alamäkiä on matkallamme ollut paljon, mutta nyt tällä hetkellä taidamme elää meidän suhteemme kaikista vaikeinta aikaa. Sitä aikaa kun toinen alkaa livetä käsistä, sitä aikaa kun pitäisi tarttua kiinni ennen kun ei enää yletä toiseen. Talon laajentaminen ja arjen pyörittäminen yksin, ovat molemmat niin raskaita hommia, että meillä ollaan koko ajan todella väsyneitä. Peiliin ei katso enää sama ihminen kuin ennen, kumppanikin näyttäytyy aivan eri valossa. Meidän kohdalla tämä on olosuhteiden sanelemaa ja en usko hetkeäkään, etteikö tilanne muuttuisi paremmaksi kun talomme on valmis ja se normaali arki taas alkaa. Mutta entä jos ei muutukaan….

Kiitos lukijalle, joka avasi minunkin silmäni sille, että muurin ei pidä antaa kasvaa liian isoksi.

Kun yhteys katkeaa

Muuri, valtava muuri.. Kovaa kiveä, Kiinan muurin kokoinen. Läpi ei pääse, vaikka kuinka taot nyrkeillä. Yli on mahdoton kiivetä, alitse ei jaksa kaivaa. On tyydyttävä siihen, että siinä se nyt on, hievahtamaton. Miten jatkaa eteenpäin tästä? On tyydyttävä kohtaloon, pysähdyttävä sen äärelle. Pohtia ja hyväksyä. Kaikkea ei voi kontrolloida.

Tältä se tuntuu, kun pitkä, vuosia kestänyt suhde ajautuu umpikujaan. Olen tottunut siihen, että pidän ohjaksia käsissäni ja kaikki sujuu mutkitta. Ei ole mitään sellaista asiaa, josta en ole selvinnyt. Nyt olen ensimmäistä kertaa siinä pisteessä, että en yksinkertaisesti voi tehdä enää mitään. Kaikki kivet on käännetty, yritetty selvittää, antaa periksi ja ymmärtää. Muuri vain kasvaa välillämme ja en ole saanut sitä rikottua, vaikka olen kaikkeni yrittänyt. Pieniä paloja silloin tällöin, hetkellisiä onnistumisen iloja. Kunnes taas.. Se ihminen on kadonnut, jonka joskus tunsin tai luulin tunteneeni. Nyt hän on kuin kuka tahansa kadulla vastaantuleva, tuntematon. Masennus on livahtanut takaovesta sisään, eikä suostu taistelematta häipymään. Jaksoin pitkään taistella sitä vastaan. Nyt tuntuu, että se olen minä, joka sieltä takaovesta ajetaan ulos. Tukehdun, jos jään. Miksi, minkä vuoksi tämä tapahtuu?

Ymmärrän, että syy ei ole yksin masennuksessa tai hänessä vaan myös minussa ja olen sen myöntänyt. Kun elämän joka osa-alue on ruuhkainen, käy helposti niin, että toinen unohtuu. Sitä pitää itsestäänselvänä, että siinä se on aina ollut ja tulee olevan. Mutta eihän se näin mene. Asian tiedostaa, mutta antaa sen silti tapahtua.

Vihdoin olen alkanut hyväksyä sen väistämättömän, jota vuosia olen vältellyt. Eihän näin voi meille käydä, olimme niin onnellisia ennen.. Ero, se tuntuu niin lopulliselta ja vaikealta. Liikaa asioita mitä pitää selvittää ja sopia. Toisaalta olen antanut aikaa itselleni, että olen päässyt tähän pisteeseen. En halunnut hätiköidä. Haluan olla varma, että päätös on oikea. Muutos on pelottanut, mutta nyt olen valmis siihen. Ehkä tästä seuraa hyvääkin. Olen jo hieman toiveikas. Epäonnistuin, mutta mitä sitten. Elämä on täynnä epäonnistumisia, ylä- ja alamäkiä. Ehkä vielä joskus saan olla onnellinen. Siihen asti opettelen taas tuntemaan kuka minä olen ja mitä minä haluan. Opettelen rakentamaan yhteyden uudelleen, itseeni.

-Äiti-

Lukijan tarinoita voi lähettää sähköpostiin: jonna@poikienaidit.fi

Lue myös:

Lukijan tarina: Enkelipoikani

Lukijan tarina: Toinen poikavauva oli pettymys koko suvulle

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Arkistot