Olimme poikiemme kanssa rannalla. Rannalle oli kasattu iso hiekkakasa, mikä tietysti houkutti kaikenikäisiä lapsia kiipeilemään kasaa pitkin. Pienimmät kaivoivat hiekkaa käsillään ja isoimmat juoksivat kasaa ylös ja alas. Hiekkakasalle eksyneet pojat ryhtyivät leikkimään kukkulankuningasta. Leikissä on se idea, että yksi lapsista on kukkulan päällä kuninkaana ja muut yrittävät valloittaa kukkulan. Kuningas estää valloituksia, esim työntämällä muita alas. Me leikittiin tätä lapsena ja se oli hauska leikki.
Vesileikkien jälkeen, minunkin poikani Oscar ja Ollie menivät mukaan isojen poikien leikkiin. Isot pojat osasivat hienosti ottaa huomioon pienemmät ja jokaisen pikkuisen valloitusyritys estettiin ikätasoon sopivalla työnnöllä. Leikissä näytti kaikilla olevan kivaa, kasaa kaivelevat pikkuisetkaan eivät jääneet jalkoihin, sillä isommat siirtyivät leikkimään aina eri puolelle, kuin missä pienet touhusivat.
Isot pojat lähtivät pois rannalta ja meidän pojat jäivät leikkimään leikkiä kaksin. Pian tilanteeseen tuli uusi poika, joka halusi tulla mukaan leikkimään. Poika oli luultavammin Oscarin ikäinen (6v). Leikki sujui hienosti. Poika osasi myös ottaa huomioon pienemmän Ollien ja kaikilla näytti olevan oikein hauskaa. Ketään ei sattunut ja jokainen poika nauroi iloisesti.
Lue myös: Suomalainen poika puhuu ja pussaa
Yht äkkiä pojan äiti juoksi täysillä hiekkakasan luokse, samalla huutaen pojalleen. Äiti sätti kovaan ääneen poikaa moisesta väkivaltaisesta leikistä. Arvosteli kovaan ääneen sitä, että muut vanhemmat antavat lapsensa leikkiä noin kamalia ja agressiivisia leikkejä ja ei antanut enää poikansa jatkaa leikissä mukana. Minun kävi poikaa todella paljon sääliksi. Hän oli osoittanut hienoa käytöstä leikkimällä nätisti pienempiensä kanssa ja todella varoivaisesti oli ottanut leikin Ollienkin kanssa, joka oli poikaa paljon pienempi. Minusta poika olisi ansainnut huudon sijaan kehuja siitä, että osasi leikkiä niin nätisti pienempiensäkin kanssa.
Olenko vain tottunut liian hurjaan menoon?
Rannalta pois lähtiessäni mietin, että olenko ehkä sittenkin liian höveli lasteni leikkien suhteen? Olenko jo niin tottunut poikakatraani painileikkeihin, että en enää huomaa, kuinka rajuiksi leikit ovat menneet? Vaikka olen kyllä mielestäni tarkka siitä, että missä ja milloin noita leikkejä on sopiva leikkiä. Muistutin mieleeni Jari Sinkkosenkin sanat poikien äideille siitä, että pojat ovat usein eläväisiä ja meneviä. Poikien on hyvä purkaa toimintatarmoaan fyysisillä leikeillä. Jos se tukahdutetaan, on riski, että se purkautuu häiriköintinä ja muuna aggressiivisuutena. Yle Uutiset.
Minäkin olen pienenä leikkinyt paljon kukkulankuningasta, enkä ole kyllä koskaan siinä tahallisesti toisia satuttanut tai kokenut mitään agressiivisia tunteita leikkiä leikkiessäni. Siksi olen yhä vieläkin jotenkin hämmentynyt tuosta äidistä, joka koki leikin kamalana pahoinpitelynä ja agressiivisena touhuna. On jännää kuinka erilailla me äidit näemmekään poikiemme leikit.
Veikkaan myös, että poikalaumaa kasvattaessa oppii tunnistamaan leikkisän taisteluleikin ja oikean tappelun eron herkemmin. Jos pojalla ei ole samanikäistä veljeä, niin ehkä äiti ei näe samanlailla poikien välistä menoa, kuin poikakatraiden äidit ja erehtyy luulemaan leikkiä oikeaksi tappeluksi. Ennen omia poikiani, kuvittelin minäkin kaiken tönimisen ja painimisen olevan aina oikeaa tappelua tai vähintäänkin kamalaa. Jotenkin se ärsyttikin paljon enemmän, jos näki jossain painivia poikia, kuin mitä se ärsyttää nyt.
Minkälaisessa leikissä menee sinun rajasi?
Kuinka villejä leikkejä pojat tai yleensäkin lapset saavat teillä leikkiä?
Uskon, että joillakin vanhemmilla on periaate, että toisten töniminen on kiellettyä, aina. Varsinkaan pienet lapset eivät vielä pysty ymmärtämään omia voimiaan, tai erottamaan tilanteita, ja sitä, että kukkulan kuninkaassa sallittu ja käytetty tönäisy voikin toisessa tilanteessa satuttaa ja vahingoittaa. Tätä voi välttää yrittämällä suunnata lasten energia sellaisiin leikkeihin ja tekemiseen, joissa töniminen ei ole olennaisessa osassa, maailma kun on pullollaan energiaa kuluttavia, lapsillekin kelpaavia juttuja.
Totta tuokin. Kiitos tästä näkökannasta. Varmaankin itsekin kuuluisin tuohon vanhempien porukkaan, jos minulle ei olisi näin montaa poikaa suotu. Nyt tuntuu, että riittää niin paljon muutakin kiellettävää koko ajan, että on ihan mahditonta kieltää taisteluleikit meidän perheessä, kun niihin ajaudutaan kuitenkin koko ajan. Ja minulla on kotona aika paljon kaikkea muutakin hommaa, kuin istua vieressä vahtimassa poikieni leikkejä. Ehkä osittain siis myös laiskuutta.
Oli hyvä muistutus siitä, että poikien painit ym. ovat normitoimintaa 🙂
Nyt neljän pojan äitinä sen alkaa jo hyväksymään. Meillä yritän kuitenkin pääsääntöisesti ohjata painileikit omiin huoneisiin tai ulos. Niille on oma paikkansa ja usein myös aikansa.
Ehkä tuo toinen äiti ei ollut seurannut leikkiä ja näki vain kun poika tönää toista alas ja luuli että on ns. tosi kyseessä. Kurja kyllä jos ei ollut huomannut leikin hienovaraisia piirteitä ja että kaikki tykkäsivät lekistä. Itse olen myös sitä mieltä että saa telmiä jos siltä näyttää että on ok myös toisen lapsen vanhemmille.
Muistan tosin että lapsena koulussa kiellettiin vuorenvalloitus talvella kun oli ”liian vaarallista”. Tiedä sitten oliko siinä oikeasti sattunut jollekin ja lumi/jää osaa olla kovaa ehkä toisin kuin hiekka.
Niin, kyllähän tuossa leikissä voi sattuakin, jos lentää esim pahasti selälleen. Monesti trampallakin poikieni kivasti alkanut leikki päättyy jonkun itkuun. Mutta silti samaa leikkiä halutaan leikkiä lisää. Kummia noi pojat ????
Meikäkin ala-asteella leikittiin tuota. Joskus tuli joku pieni aivotärähdys itselleni, kun löin pään jäähän. No ei muuta kun seuraavana päivänä uudestaan leikkimään. Kyllä lasten pitää antaa leikkiä omasta mielestäni. Pienet haaverit nyt vain kuuluu elämään.
Kai se oli tavis suomalainen, joka soitti asiasta lastensuojeluun? Minä en nykyään vie lapsia ns.tuntemattomien kanssa leikkimään, esim.puistoihin tms., koska äidit ovat monesti niin kaukana todellisuudesta, sekaisin. Mieli pahoitetaan kaikesta, ihan kaikesta. Siihen riittää jopa se, että kokee toisen lapsen vaatteet paremmiksi kuin oman lapsen. Tai joku voi loukkaantua siitä, että toinen äiti käyttäytyy joka tilanteessa niin rauhallisesti eikä yhtään huuda lapsilleen. Sellaisesta voidaan soittaa lasuun, liian hyvä äiti.
Huh huh, ei kai sentään. Minulle kävi tosin kerran niin, että kaadoin vettä ohi lasin, kun olimme poikien kanssa ravintolassa syömässä. Ossian huusi kovaan ääneen, ”äiti, ootko sä taas kännissä?”. ???? Heitti mielestään hauskan vitsin, mua ei naurattanut, täpötäydessä ravintolassa. Odottelin sossujen yhteydenottoa seuraavat viikot. Ja EI, poikani eivät ole nähneet minua koskaan humalassa.
Pakkohan muksujen on tarmoa purkaa, ja mieluiten juuri ulkona.. omat lapseni (tyttö ja poika) remusivat isossa lapsijoukossa pitkin metsiä ja olivat naarmuilla ja mustelmilla. Itsekin ”painin” ja reuhasin lasteni kanssa ja nyt kun ovat parikymppisiä aikuisia, ovat rauhallisia ja toiset huomioon ottavia. Kunhan opettaa ettei saa tahallaan satuttaa ja jos sanotaan Ei, se tarkoittaa ei, niin pärjää tässä maailmassa.
Tuota minäkin toistelen pojille, että EI tarkoittaa aina EI.
Vierailimme Muumimaailmassa taannoin ja siellä pistin merkille sen, miten usein poikia torutaan vihaisella äänellä milloin mistäkin asiasta. Pojat varmaankin usein venyttävät äitiensä asettamia rajoja ja toimivat joskus päättömästikin mutta se uhkailu ja vihainen äänensävy oli jotain kamalaa. Mieleeni tuli että puhunko itsekin samalla tavalla pojalleni, en ainakaan tiedosta sitä. Onko poikia hankala saada ”kuriin” ja tottelemaan ilman uhkailua ja vihaista torumista? Ovatko äidit vähän hukassa poikiensa kanssa. Paha mieli tuli monen pojan puolesta, kun perheitä ohittelin ja sivukorvalla kuulin.
Tästä olen nähnyt yhden tutkimuksenkin, että vanhempien lisäksi päiväkodissa ja koulussa pojille puhutaan erilailla kuin tytöille. Pojille puhutaan käskevämmin, tiukemmalla äänensävyllä ja lyhyemmin.
Tämän minäkin allekirjoitan. Huomaan vanhempien huutavan ja puhuvan todella rumasti lapsilleen, etenkin pojille, koska pojilta ei useinkaan vaadita samalla tavalla hyvää käytöstä ja sen takia homma lähtee jossain vaiheessa käsistä.
Olen eri mieltä tuosta hyvän käytöksen vaatimisesta. itse jopa koen välillä, että pojilta vaaditaan joskus vähän enemmänkin. Ainakin itse ehkä vaadin ???? perus käytöksen lisäksi vaadin esim tyttöjen huomioimista, auttamista ja erityis kohteliasta käytöstä tytöille. Opetetaanko tytöille poikien huomioimista? Tai tietysti vaikea sanoa kaikkien äitien puolesta. Mutta onhan sekin totta, että pitää eriyttää huono käytös ja esim toiminnallisuus. Ei se ole huonoa käytöstä, jos ei pysty esim keskittymään johonkin nypläilyyn käsityötunnilla. Se on huonoa käytöstä jos soittaa suutaan ja häiritsee muita.
Siitä on ollut jonkinverran kirjoituksia, että pojalle tyypillinen toiminnallisuus on unohdettu kouluissa ja koko koulujärjestelmä suosii rauhallista ja hyvin keskittyvää opiskelijaa.
Useamman pojan äitinä, joista muutama adhd ja 1 Asperger haluaisin tuoda vielä yhden näkökulman. Olen samaa mieltä leikissä kuuluu olla säännöt ja ketään ei saa satuttaa. Useimmiten lapset osaavat tämän taidon yllättävän luontaisesti ja tavallaan harjoittelevat omien voimiensa ja toisten huomioon ottamisen rajoja. Asian huomaa ehkä paremmin, kun lapsi onkin vähän ns erilainen ja häneltä puuttuu luontainen taito huomioida toiset. Eli vaikka kaikista säännöistä ja varoitteluista huolimatta joskus sattuukin vahinko. On tärkeää, että lapsi huomaa satuttaneensa toista ja ymmärtää olla siitä pahoillaan. Asiaa oppii arvostamaan kun sitä taitoa joutuu erikseen opettamalla opettamaan…
Tämän kyllä allekirjoitan. Meilläkin yhdellä pojalla tarkkaavaisuushäiriö, joten näidrn asioiden kanssa painitaan meilläkin.
Mä olin kerran tilanteessa kun veljeni paheksui meidän vanhemman pojan pyssyleikkejä (pyssynä toimi joku keppi) ja halusi, ettei hänen pojalleen moisia opeteta. Koska kyseessä oli veljeni uskalsin avata suuni ja sanoin ettei mielestäni pienten poikien pyssyleikeissä ole mitään pahaa, vain me aikuiset osataan ajatella niitä pahana.
Jos kyseessä olisi ollut vaikka toinen äiti leikkipuistosta, niin en tiedä mitä olisin sanonut vai olisinko mitään.
Vaikeita tilanteita kyllä. En usko, että perus pyssyleikeistä on mitään haittaa kenellekään. Mutta pyssy tietokonepeleistä saattaa ollakin.
Hyvin kuvailtu tilannetta ja havaintoja leikistä. Harmittaa vaan kovasti, että tekstissä ja kommenteissa korostetaan toistuvasti, että pojat ovat eläväisiä ja poikien pitää saada temmeltää ja painia.
Miksei jo 2010-luvulla voi puhua, että lapset ovat eläväisiä ja lasten on annettava temmeltää ja painia? Tällaisten piilokäsitysten vuoksi edelleen tyttöjä ja poikia kasvatetaan eri tavalla ja poikalapsilta sallitaan paljon enemmän kuin tytöiltä.
Ihan siitä syystä, että tämä on blogi poikien äideille. Kirjoitan tarkoituksella pojista, enkä lapsista. Vaikka olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että lapsi kuin lapsi. Vaikka onhan noissa tutkitusti synnynnäisesti pieniä erojakin.
Minun mielestä kukkulankuningas oli ihan paras leikki lapsena, erityisesti talvella! Ja se oli ennenkaikkea HAUSKAA! Yhtään aggressiiviisia tunteita tai vihamielisyyttä en muista. Leikittiin tätä koulussa myös monta vuotta ennen kuin se kiellettiin. Oli siis tyttöjä ja poikia ja eri ikäisiä ja mun mielestä se oli sitä hauskempaa, mitä enemmän oli porukkaa 😀 En tiedä onko aika kullannut muistot, mutta en muista kenellekään sattuneen mitään ihmeempää, mutta sen ilon muistan hyvin ja harmituksen, kun se kiellettiin.
Niin. Ja sattuahan voi missä vain. Että jos kaatumista ja putoamista aletaan pelkäämään, niin kuplamuoviin mukulat ja istumaan penkille.
Kyllä tässä varmaan saa kohta kääriäkkin pojat kuplamuoviin. Itse oon aina lapsuudessanikin leikkinyt poikien kanssa eikä mitään sen koommin koskaan ole sattunut. Kukkulankuningasta mekin leikittiin aina talvisin. Tuossa vuosi taaksepäin tutustuin naiseen jolla saman ikäinen poika kun minulla.. no ei kauaa pyöritty kun mulla otti aivolohkoon kun hyssytteli lasta joka kompastui eikä edes itkenyt! Äiti juoksi heti luokse ”voi rakaas miten kävi” poikaa ei paljoa kiinnostanut. Samainen nainen oli myös jos pojat vähän tönivät toisiaan mikä nyt taaperoilla on tapana niin hyvä jottei välissä seisomassa ettei vaa sattus mitää… kyllä muutaman kerran kysyin että tuonko enskerralla pumpulia mukana? Mä oon niin tottunu ku meidän jantteri on 9 kuisesta asti menny pää kolmantena jalkana, kolhuja tullu enemmän ja vähemmän mutta SE ON ELÄMÄÄ!
Itse kyllä muistan kun menin kerran ala-asteella yhteen lumikasaan mukaan leikkimään kukkulankuningasta niin minut tönäistiin niin kovaa sieltä alas että pää retkahti taakse ja seuraavat päivät oli niska ja pää kipeänä. Se jälkeen en enään uskaltanut mennään mihinkään kasaleikkiin mukaan. Sen verran kovaa se sattui. Mun omat pojat kun leikkii niin vähän väliä jompi kumpi raivoaa ja itkee, niin olen tosi pinna kireällä kun kaikki leikit menee tappeluksi. Ainakin tuntuu siltä että mitään ei kuunnella ja uskota. Leikit vaikuttaa tosi rajuilta taisteluleikeiltä.
Se onkin haastavaa juuri erottaa liian rajut leikit, niistä normaaleista taisteluleikeistä. Ei ole helppoa.
Niin kauan kun kaikilla on kivaa niin en näe noissa paini leikeissä mitään vikaa. Myös kelto (kiertävä erityis lasten tarhan ohjaaja) suositteli pojalleni ikäistensä kanssa paini tyyppisiä leikkejä koska on motoorisesti vähän heikko tai ns jälkeen jäänyt. Kyllä minäkin aluksi olin sitä mieltä että pyssy ja ns tappelu leikit on meiltä kielletty kun vanhin poika syntyi, mutta nyt niitä on jo kolme ikähaarukassa 5-1v niin en ole enään niin tarkka, seuraan kyllä leikkejä koko ajan ja tarpeen vaatiessa puutun muistuttamalla tai lopettamalla leikin.
Samoin kävi minulle painileikkien suhteen. Olin ajatellut että meillä ei kyllä painita. Enkä ollut kovin ilahtunut myöskään pyssy- ja miekkaleikeistä. Kun on useampi poika talossa (läheltä toistensa ikää) niin ei noilta oikein voi välttyä. Ja nyt on tajunnut, että ei tarvitsekaan välttyä.
Meillä lapset saavat toteuttaa itseään ihan vapaasti, raja kulkee siinä, että muita ei saa satuttaa ja pitää lopettaa jos toinen sanoo, riittää. Näin lyhyesti 🙂
Hyvä rajanveto!