Menetin isäni ollessani 13 vuotias. Se oli huono ikä menettää isä, sillä tuon ikäinen tyttö on muutenkin aika kovien muutosten kourissa. Isän menetys oli tietysti aivan kamalaa. Yksi kamalimmista asioita mitä olen joutunut kokemaan. Eihän sitä oikein pysty aikuinenkaan käsittämään että rakasta ihmistä ei näe enää koskaan. Miten tuon voisi täysin ymmärtää silloin keskenkasvuinenkaan. Toisaalta olin onnekas, että sain muodostaa isästäni omia mielikuvia. Jos olisin ollut vielä nuorempi, olisin ollut muiden ihmisten tarinoiden varassa.
En muista isän kuolemaa ympäröivästä ajasta kauhean paljon. Muistan, että itkin äidin olkapäätä vasten olohuoneessa. Muistan että yritin esittää urheaa luokassa. Muistan itkeneeni vessassa isän hautajaisissa. Muistan miettineeni että olisinpa puhunut isälleni kauniimmin kun näin hänet viimeisen kerran ja muistan kuinka makasin lumihangessa, katsoin tähtitaivasta ja mietin näkeeköhän isä minut nyt.
Menetetty aika
Olen ikävöinyt isääni paljon. Elämässä on ollut paljon hetkiä joihin olisin toivonut isän osallistuvan. Niistä kaikista tärkeimpinä poikieni ristiäiset ja muut lasteni juhlat. On todella kurjaa että isäni ei koskaan saanut tavata lapsenlapsiaan ja on vielä kurjempaa, että poikani eivät saaneet koskaan tavata pappaansa. Isäni oli hauska. Muistan hänet lapsirakkaana ja iloisena ihmisenä. Olisi ollut ihanaa nähdä hänet pappana pojilleni.
Nyt voin tarjota pojilleni vain valokuvia ja kertomuksia. Onneksi pojat ovatkin olleet kovin kiinnostuneita kuulemaan lapsuudestani ja niihin tarinoihin luontevasti kuuluu myös isäni. Isän kuoleman jälkeen elämääni tuli onneksi uusi isähahmo jota poikani pitävät nyt pappanaan. Minun isääni he kutsuvat Ossi-papaksi.
Lue myös: Keski-iän kriisi. Tässäkö se elämä nyt oli?
Isänpäivä täynnä sekavia tunteita
Isänpäivänä käyn aina läpi aika sekavia tunteita. Toisaalta iloitsen aviomieheni vuoksi, joka on paras mahdollinen isä pojillemme. Toisaalta suren sitä että en voi onnitella omaa isääni. Viemme poikien kanssa kynttilöitä Ossi-papan haudalle. Usein pojat intoutuvat isänpäivänä kyselemään isästäni enemmän ja minä vastailen ja kerron mielelläni. Kerron että isäni otti minut omakseen, vaikka en biologisesti hänen ollutkaan. Kerron että isäni osasi imitoida hauskasti Nasse-setää ja kerron että pussasimme isän kanssa kuin eskimot. Kerron sen mitä muistan.
Lue myös: Nämä 8 asiaa kaikkien äitien pitäisi oppia pojilta
Vaikka isä ei olekaan ollut elämässäni enää moneen kymmeneen vuoteen, niin minusta tuntuu että tavallaan hän kuitenkin on. Unissa olen tavannut isäni ja joskus kun sanon tai teen jotain, huomaan tekeväni sen samoin kuin isäni. Olen nyt saman ikäinen kuin isä kuollessaan, se jos jokin muistuttaa minua siitä kuinka aikaisin hän lähti. Aivan liian aikaisin.
Onnea isänpäivänä isä <3
❤️
????
Mä menetin isäni kun olin 15vuotias ja hyvinkin samanlaisia fiiliksiä käyn läpi.
Kuinka epäreilua, ettei isäni päässyt näkemään lapsenlapsiensa syntymää, ristiäisiä, mun häitä, sisarusteni lasten syntymää. Ja kuinka tyhmää, ettei omat lapseni saaneet tutustua Pekka-paappaan muuta kuin tarinoiden kautta.
Halauksia sinne isänpäivään. Aika kuluu, ikävä jää.
Voin niin samaistua tuohon tunteeseen. Isäni kuoli 42 – vuotiaana ja itse olin silloin 19 – vuotias. Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin itselläni on kaksi poikaa, joiden olisin todellakin toivonut tapaavan ukkinsa.
Halauksia sinne ????
Tippahan se tuli linssiin tätä lukiessa. Niin samanlainen tarina ja ajatukset, paitsi minä menetin 13-vuotiaana äitini. Sisko oli vain 3,5v. Omat pojat eivät vielä ole tajunneet ihmetellä miksi on vain ukki. Siksipä isänpäivä sitäkin tärkeämpi.
Minunkin pikkusiskoni oli noin pieni isän kuollessa. Hänellä ei juurikaan ole muistikuvia isästään.
Täällä kaivataan appiukkoa <3 ei kerennyt paapaksi hänkään 🙁
????
Minä oli vain 6 vuotias kun isäni kuoli haimasyöpään 36 vuotiaana! Ikävöin häntä edelleen ja mietin myös että kuinka ihana pappa hän olisi ollut tyttärelleni????
Kyllä ne papat ovat jotenkin läsnä… sen vain tuntee ????
Itkujen päivä. Lapseni menettivät isänsä 2 vuotta sitten äkillisesti ja yllättäin. Minä mieheni. Poika oli silloin 8v ja tyttö 10v. Koville ottaa jokaiselle. Nuorin nyt alkanut sanomaan uutta miesystävääni välillä iskäksi. Emme aio kieltää. Hän on kuulemma lapsilleni juuri se millä haluavat kutsua. Tyttö kutsuu etunimeltä. Onneksi isänpäivä on ohi ja taas muutama viikko menee tasaantuessa nykyiseen arkeemme takaisin. Arvostakaa lähimmäisiänne, eläkää kuin päivänne olisi viimeinen, koska sitä ei nähtävästi todellakaan voi etukäteen aavistaa.
Tuo on tärkeä sanoma. Koskaan ei tiedä huomisesta, toisaalta se on ollut aika ikäväkin totuus kantaa mukanaan kaikki nämä vuodet. Ehkä olisi helpompi elää kun ei ymmärtäisi kuinka äkkiä voi tilanteet muuttua. Paljon rakkautta teidän elämäänne.