Viime viikolla ihmisiä puhutti Iltasanomien artikkeli, jossa kerrottiin Psykologi Risto Lappeteläisen uskomuksia siitä, miten usein ADHD-diagnoosi on turha. Hänen mielestään vanhemmuus on hukassa ja tästä syystä lapset oireilevat. Kirjoitus on aiheuttanut arvatenkin ärsyyntymistä ja pakko myöntää, että moni kohta tuossa tekstissä tuntui minustakin lähinnä vanhempien syyllistämiseltä.
Varmasti jutussa oli totuuden siemenkin ja turhiakin “diagnooseja” tehdään terveille lapsille, jotka tarvitsisivat ehkä ihan muunlaista apua. Mutta adhd lapsen vanhempia tuo Iltasanomien kirjoitus ei kyllä naurattanut, vaan toi ehkä ennemminkin kiukun pintaan.
Elämä adhd lapsen vanhempana voi olla aikamoisen raskasta, eikä sitä silloin kaipaa mitään ylimääräisiä syyllistämisiä siitä, että olisi itse aiheuttanut lapsensa diagnoosin omalla löysäilyllään vanhempana. ADHD liitto kirjoittikin hyvän vastauksen Iltalehden kirjoitukseen. Sen voit lukea täältä.
En nyt kuitenkaan jaksa lähteä vatvomaan tuota yhden psykologin mielipidettä sen enempää. Siitä on jo tarpeeksi monta kirjoitusta tehty. Sen sijaan haluan kirjoittaa hetkistä jotka ovat ADHD lapsen vanhemmille (ainakin minulle) suuria ilon hetkiä. Hetkiä, jotka tuntuvat niin tavallisilta muille vanhemmille ja muita lapsia kasvattaessa. Ehkä nämä kohdat avaavat hieman sitä millaista se oikeasti on.
ADHD lapsen vanhempi yllättyy silloin kun…
- Lapsi tulee kotiin, pipo, hanskat, reppu ja takki mukanaan. Mitään ei jäänytkään matkalle.
- Lapsi tekee läksyt/tehtävät ilman 2 tunnin tappelua.
- Lapsi muistaa mitä tuli läksyksi/tehtäväksi.
- Lapsi pysyy paikallaan kauemmin kuin muutaman minuutin.
- Lapsi ei pompi, hypi, heilu, huoju, pyöri, pärisytä, hölötä, hyräile, hymise, ihan vaikka vain pieneen hetkeen.
- Lapsen opettaja/eskariopettaja ei lähetä koko viikkoon mitään huomautusta. Kuten “naputteli kynää tunnilla” tai “oli levoton” tai “läksyt taas tekemättä”.
- Lapsi lähtee kerrankin mielellään eskariin/kouluun ja harrastuksiin.
- Lapsi on onnellinen koko päivän.
- Lapsella on mennyt koko päivän tai jopa useamman päivän kavereiden kanssa mukavasti.
- Lapsi suuttuu tai harmistuu jostain, mutta ei reagoi sekunnin sadasosan vauhdilla ja yliampuvasti asiaan.
- Lapsi ei pyöritä jotain kädessään kun istuu pöydässä, vaan itseasiassa syö.
- Lapsi pesee hampaat ilman, että siitä tarvitsee ensin sanoa 10 kertaa.
- Lapsi pukee vaatteet päälleen kerralla niin ettei kertaakaan hukkaa toista sukkaa, hupparia tai housuja johonkin.
- Lapsi ei yritäkään sanoa viimeistä sanaa.
Mitä te muut ADHD lasten vanhemmat lisäisitte tähän?
Lue myös: Elämäni ADHD pojan äitinä
ADHD lapsen äiti, muista nämä 8 asiaa
minä ilahtuisin suunnattomasti jos kerrakin osaisivat ottaa aamupalaa, välipalaa ja iltapalaa itsenäisesti (ADD lapset 14 ja 12 vuotiaat) Tai uskaisivat käydä itse kaupassa, mihin on 500m matkaa kävelytietä pitkin.
Nämä asiat sujuvat meillä puolestaan leikiten. Niin on jokaisella erityislapsella ne omat ongelmakohtansa. Vielä se päivä koittaa.
En itse jaksanut närkästyä iltalehden kirjoituksesta. Kuten olen jo aiemmin todennut, ADHD on uusi homo. Että asiaan oikeasti liittymättömästi kaikki vähänkään viilettävät taaperot ovat “ihan adhd”. Ihan ihan totta on, että levottomia lapsia on ryhmissä nykyään paljon ja ihan vain siksi, että vanhemmuus on todella osalla aikuisista ihan hukassa.
Minulle itselleni riittää tieto siitä, että lapseni tarkkaamattomaan ja levottomaan mieleen voimme vanhempina vaikuttaa, mutta emme silti “tehdä hänestä normaalia”. Vaikka olisimme miten.
Onnea on edes yksi päivä ilman wilma-merkintää.
Näinhän se on. Silloin aikanaan kun adhd poikani sai raivareita uimahallissa, kaupassa, kadulla, kylässä, missä milloinkin, teki mieleni aina huutaa kaikille, että lapseni ei ole normaali. (Tosin, kukapa olisi) Onneksi opin kuitenkin sulkemaan muun maailman ympäriltäni ja keskittymään siihen, että riittää kun itse tiedämme. Tiedämme olleemme ihan hyviä vanhempia, tiedämme, että pieni poikamme saisi niitä raivareitaan ihan kenen vain kasvattamana ja tiedämme, että kun teemme vain sitkeästi töitä poikamme eteen niin hän voi kuin voikin elää ihan hyvää ja onnellista elämää.
Minun “normaali” lapsi kyllä käyttäytyy juuri noin kun adhd, ei ole istunut pulpetissa ala-asteella, käynyt vessassa kesken oppitunnin, terottanut kynät nysäksi kun ei päässyt vessaan, kokeillut kaikki temput niin ruokailuissa ja vaatteet/tavarat hukassa… mutta olen ajatellut hänen olevan lapsi. Oikeasti lapsi, joiden kuuluu harjoitella elämään.
Nyt hän on 14vee ja saa raivareita, eikä syö aamulla ja nukkuisi pitkään ilman valvomista. Ajattelin sen liittyvän murrosikään kylläkin. En sairauteen, en ollenkaan. Terve nuori, ei adhd.
Niillä joilla on oikeasti adhd, annan isot sydämet jaksamiseen. En niille jotka piiloutuvat “diagnoosin” taakse turhaan…
Mielenkiintoinen muotoilu tuo “piiloutuvat” diagnoosin taakse. Sen taakse kun on aika vaikea piiloutua. Diagnoosi on enemmänkin sellainen häpeilyn aihe, mitä ei uskalleta myöntää. Ihan turhaan tosin.
Ollenkaan vähättelemättä menoasi lapsesi kanssa, huomaan silti että et ymmärrä mistä puhut. Raivareitahan nyt voi saada normaali lapsikin, vaikkapa siitä, että ei saa haluamaansa asiaa. Minä en kuitenkaan puhu sellaisista raivareista. Vaan raivareista, jotka alkoivat ilman syytä. Raivareista jotka saattoivat alkaa keskellä yötä ja kesken unien. Raivareista joita tuli pahimmillaan 10 päivässä. Raivareista jotka kestivät pahimmillaan 2h putkeen.
Olet onnekas jos luulet 14 vuotiaan perus kiukuttelua samanlaiseksi kun adhd:hallitsemattomia raivareita. Olet onnekas jos luulet lapsen silloin tällöin unohdetun tavaran olevan verrattavissa siihen, että joudut JOKA PÄIVÄ ostamaan lapselle uuden pipon,uudet hanskat, uuden kouluvihon…
Olet onnekas kun kuvailet teiniäsi ja vertaat häntä pieneen taaperoikäiseen adhd lapseen ja toteat heillä samoja piirteitä ja luulet täten, että tilanteesi on jotenkin samankaltainen kuin adhd lapsen vanhemmalla.
Uskallan väittää ihan vain tuon yhden tekstisi perusteella, että et taida edes aavistaa kuinka suuri ero on lapsesi ja adhd lapsen välillä. Ole onnellinen siitä.
Täällä myös erittäin ehtivän, aktiivisen, kiukuttelevan, touhukkaan, keskittymiskyvyttömän 2pojan äiti joka on kasvattanut vanhemman pojista jo 22vuotiaaksi. Ei sillon ollut tietoakaan mistään ADHD:sta vaan lapsi oli eläväinen. Ei syötetty lääkkeitä eikä tehty diagnooseja. Nyt on nuorempi velipoika 3v vanha (tavallinen 3v uhmaa elävä nuorimies)) ja ihan samanlainen ikiliikkuja kuin veljensäkkin, ei hetkeekään paikallaan, kova jutteleen, pärryyttää, hyppii, pomppii jne eli ihan tavallinen eläväinen lapsi. Annan lapsen olla just semmonen kuin hän on ja elämme sen mukaan. Isoveli on jo saatu aikuiseksi ja ilman turhia lääkkeitä( joita ei siihen aikaan lapsille syötetty) omalla asenteella, suurella rakkaudella ja huomioimalla lapsi ihan omana itsenään, pikkuveljen kohdalla toimin samoin ( vaikka näitä diagnooseja/lääkkeitä tuputetaan joka paikassa) Toivottavasti nyt kukaan ei loukkaannu, on vaan muoti-ilmiö tämä ADHD monelle perheelle, ei vaan jakseta hoitaa ja kasvattaa lapsia 🙁
Minä olin tosi villi ja levoton lapsena. Siitä johtuen myös usein väärinymmärretty. Omalla kohdallani olisi voinut olla hyödyksi jos esim ala-asteen opettajat olisivat osanneet erilailla tukea levottomuuttani. Diagnoosi ei siis ole välttämättä avuksi äidille ja isälle vaan lapselle itselleen.
Aviomiehelläni on todella paha ad/hd ja näyttäisi myös hyvin esikoisemme jo oireilevan samaan suuntaan.. vielähän sitä ei tutkita kun poika on vasta reilu 2 vanha.. Meillä on oikea sirkus täällä menossa kun isä ja poika käyvät ylikierroksilla. Moni on toitottanut että se on vaan sitä uhmaa ja kokeilua.. en oo muuten yhdenkää taaperon nähny olevan yhtä vilkas kun meillä joka kiipeilee kirjaimellisesti seinille, mihinkään ei voi keskittyä, raivokohtaukset on todella yliampuvia, koko ajan pitää äännellä ja hymistellä, kosketella jotain tavaroita, pyöriä, hyöriä… ne hetket kun poika on edes 5 minuuttia paikalla. Haastavaa tästä tekee kun pienempi poika on vasta 6 kk.. kyllä tekemistä riittää 😀 toivoisin kyllä että taaperoitakin voitaisiin tutkia jollain tapaa kun “oireet” selkeästi erottuu “normi” taaperosta -,-
Kyllä se ero on kuin yöllä ja päivällä meilläkin adhd pojan ja normaali poikien kohdalla. Vaikka kaikki pojat ovat villejä, äänekkäitä ja meneviä, mutta se sellainen levottomuus on adhd lapsella ihan omaa luokkaansa. Juurikin tuo ylikierroksilla käyminen on tuttua. Sekä positiivinen, että negatiivinen lataus on tuhat kertainen verrattuna normi lapseen. Kun ollaan iloisia niin hypitään seinille ja ollaan kaikkien iholla. Kun ollaan vihaisia niin hypitään seinille ja viskotaan kamaa… aina siis hypitään seinille.
Me muuten saimme jo tuossa vaiheessa apua. Huomasin jo 1 vuotiaasta, että hän ei ole niin sanottu normaali lapsi. Paljon lapsia hoitaneena ja 3 lapsen isosiskona tiesin kyllä millaisia lapset ja taaperot ovat. Haimme itse heti apua. Ihan heti sitä ei kovinkaan isossa mittakaavassa saatu, mutta sitten kun varhaiskasvatus oli kanssamme samaa mieltä, niin apua alkoi tippumaan. Toimintaterapiaa ym.
Uskon, että varhain asiaan paneutuminen on auttanut meitä todella paljon. Emme joudu käyttämään pojalla lääkkeitä ja olemme menneet hänen kanssaan hurjasti eteenpäin. Esimerkiksi noita raivareita ei enään ole ollenkaan. Onneksi valveuduimme tähän jo todella aikaisin. Jos asiaan tartuttaisiin vasta koulussa, niin ongelma voisi olla jo liian pitkällä. Ja avun saaminen olisi paljon vaikeampaa.
Hei! Kerroit, että lapsellanne ei ole enää raivokohtauksia, joita sai aiemmin. Millaista tukea olette niiden ehkäisemiseen antaneet? Meillä todella vilkas 3,5-vuotias poika, ja tunteet heittelevät laidasta laitaan päivittäin.. On aika raskasta ottaa kaikkia ääripään negatiivisia tunteita jatkuvasti vastaan. Muutenkin olisi hienoa kuulla, miten kotona voisi tukea ADHD-(tai ainakin tämäntyyppistä)lasta.
Kiitos. 🙂
Tunteiden heittelehtiminen laidasta laitaan on ollut (ja tulee varmasti aina olemaan) pysyvä juttu. Kaikki tunteet ovat tuhat kertaisia. Niin hyvät kuin huonotkin. Raivarit adhd lapsilla johtuvat kaiketi siitä, että omia tunteita ei pystytä sanottamaan. Ja kuten aikaisemminkin tuolla kirjoitin, se normaalin lapsen harkintavaihe tunteen ja reaktion välillä on pidemp kuin meidän adhd lapsilla.
En ole täysin varma miksi raivarit jäivät meillä pois. Veikkaan syyksi ihan ikää. Olisiko ikä tuonut sen tarvittavan harkinnan siihen väliin. Kyllä lapsesta näkee, että hän yhä hermostuu yhtä tulisesti kuin pienenä, mutta pystyy nyt hallitsemaan raivonsa paremmin.
Pahimmillaan hän paiskoo ovia tai heittää tavaroita, mutta se on todella harvinaista enää nykyään. Kokeilimme aikanaan toimintaterapeutin ohjeen mukaisesti sitä, että poika olisi purkanut raivoaan johonkin sallittuun kohteeseen, kuten tyynyyn. Meillä siitä ei ollut apua, ei poika oikein osannut nyrkkeillä minkään tyynyn kanssa.
Nykyään poika osaa itsekin hahmottaa että on esimerkiksi nälkäinen ja siksi kiukku tulee helpommin. Tai väsynyt. Adhd lapsilla kaikki tällaiset asiat vaikuttavat olotilaan vahvemmin kuin normaali lapsilla.
En minä osaa muuta neuvoa antaa, kuin että sanottakaa tunteita. Raivarin aikana se on mahdotonta, mutta esim sen jälkeen.
Mun on vaikeaa ymmärtää nykyajan syyllistymiskulttuuria ja herkkänahkaisuutta. En käsittänyt kirjoitusta ollenkaan niin, että ADHD johtuisi vanhempien löysäilystä vaan pointti oli käsittääkseni se, että vastuuta pakoilevat vanhemmat “teettävät” lapselleen turhan ADHD-diagnoosin. Opettajana kohtaan jatkuvasti vanhempien taholta sitä asennetta, että vikaa etsitään aivan kaikkialta muualta paitsi itsestä. Eli jos lapsi käyttäytyy huonosti, niin pohditaan heti, että se on varmaan ADHD eikä tule mieleen, että olisi pitänyt ehkä panostaa johdonmukaiseen kasvatukseen tai vaikka ihan ei-sanan käyttöön. Tavallaan halutaan jokin diagnoosi tai muu selitys, jotta ei tarvitsisi tunnustaa omaa epäonnistumistaan kasvattajana. Totuus kun on, että suuri osa lasten käytöshäiriöistä johtuu siitä, että vanhemmat eivät ole antaneet, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, rajoja ja rakkautta eivätkä opettaneet edes peruskäytöstapoja ja empatiaa. Vanhemmuus on hukassa ja pahasti. Ei kaikilta, mutta liian monilta. Tämän saan todeta turhan usein työssäni ja tämä asia on pakko tuoda esiin. Jos joku syyllistyy, niin siinähän syyllistyy! Monestihan on niin, että ne syyllistyvät ja ottavat itseensä, kenen ei pitäisi edes niin tehdä ja ne, kenen pitäisi katsoa peiliin, eivät sitä tajua tehdä.
Nuo turhat diagnoosit ovat surullinen ilmiö ja vievät pontta niiltä, joilla ADHD on. ADHD-lapset tarvitsevat aivan erityistä tukea ja ohjausta niin kotona kuin koulussa ja tämä sinunkin kirjoituksesi sen osoittaa. Toivottavasti mahdollisimman moni lukee tämän postauksesi 🙂
Olen kyllä sinun kanssasi täysin sama mieltä, että ADHD on varmasti JOSKUS ja JOLLEKIN tekaistu tekosyy, jos lapsi oirehtii ihan muista syistä. Se ei tietenkään ole hyvä. Mutta Toisaalta on hyvä, että vanhempi hakeutuu syystä tai toisesta avun piiriin jos lapsen kanssa on ongelmia. Nyt jos lähdetään kovasti syyllistämään vanhempia, että ADHD diagnoosit ovat pääsääntöisesti turhia, niin kuinka moni jääkin kotiin ja ei hae apua? Oli syy mikä tahansa oireilulle, niin apua tarvitaan. Tästä syystä esim minä en ymmärrä tämän psykologin kirjoittaman jutun tyyppisiä avautumisia ollenkaan. Niistä ei koidu kenellekään mitään hyvää. Eikö kannattavampaa olisi miettiä, että miten apua voitaisiin tarjota jokaiselle niin, että turhia diagnooseja ei sitten tarvitsisi tehdä lainkaan.
Tietysti resurssit on mitä on ja monesti vedetään mutkat suoriksi tarjoamalla heti lapselle lääkkeitä. (kuten tehtiin muuten meidänkin tapauksessa, emme lääkkeitä pojalle kuitenkaan tällä hetkellä syötä). Mietin jo silloin, että aika nopeasti niitä lääkkeitä tarjottiin. Pelottava ajatus, että seulasta menee läpi lapsia joilla ei ADHD:tä olekaan ja kotiin lähdetään lääkkeiden kanssa.
Olen samaa mieltä, vanhemmuus on hukassa, mutta kyllä se on monella sellaisellakin jonka lapsi ei oireile millään tavalla. Tiedän lapsia joiden vanhemmat eivät ole koskaan kotona ja lapset pelailevat päivät pitkät väkivaltapelejä keskenään kotona. Harrastuksia ei ole ja yhteiset tekemisetkin ovat vain kalliita ulkomaanmatkoja. Lapsi saattaa silti olla kiltti ja rauhallinen lapsi, oikein opettajien unelma oppilas. (ainakin vielä). Vanhemmuus voi olla täysin hukassa, vaikka lapsen otsassa ei olsikaan leimaa “huonosti käyttäytyvä ja villi lapsi”.
Kirjoitin pitkän kommentin, mutta se taisi kadota…
Sen verran tuosta artikkelista, että siinä nostettiin kyllä esille eräs aikamme suuri ongelma: se, että vanhemmat eivät ota vastuuta niin kuin pitäisi. Vanhemmat etsivät liian usein syytä lapsen huonoon käytökseen aivan kaikkialta muualta kuin itsestään ja “teettävät” ADHD-diagnoosin, jotta saavat pestyä kätensä omasta vastuusta. Tai syyttävät koulua, lukihäiriötä tai ihan mitä muuta vaan! ADHD ei johdu vanhempien löysäilystä, mutta toki löysäily voi vaikeuttaa lapsen (ADHD: ttomankin) elämää.
Vanhemmuus on liian monelta pahasti hukassa. Tämän väitteen allekirjoittaa varmasti lähes jokainen ammattikasvattaja. Artikkeli nosti esille aiheen, josta helposti syyllistytään, mutta josta on pakko keskustella. Koululuokissa kun ei kyniä naputtele vain ADHD-lapset vaan monet muutkin.
Niin kun kirjoitinkin, niin varmasti turhiakin diagnooseja tehdään ja kamalaltahan se kuulostaa, että ihan muista syistä oireilevat lapset saatetaan lääkitä väärillä lääkkeillä. En asiasta sen enempää tosin tiedä, mutta olen käsittänyt,että ADHD lääkkeet eivät kuitenkaan auta eivätkä tehoa jos adhd:tä ei ole. Joten luulisi viimeistään siinä vaiheessa kun lääkettä annetaan lapselle, joka ei oikeasti olekaan ADHD asian paljastuvan? Korjatkoot joku fiksumpi jos olen väärässä?
En tiedä miten tuo käsien pesu vastuusta onnistuisi ADHD diagnoosin kanssa, tai ehkä se sitten jossain muualla toimii niinkin. Meillä ainakin diagnoosi on auttanut ennen kaikkea siihen, että varhaiskasvatuksessa on saatu tukea lapsen koheltamiseen ja istuttu paljon enemmän palavereissa kuin normi lapsen kanssa. Kouluun lähtevät ADHD lapset saattavat saada tehostettua tukea koulunkäyntiinsä, mutta ei se todellakaan sitä tarkoita, että äidin ja isän elämä muuttuisi helpommaksi. Kaikkea muuta. Palavereissa istutaan enemmän, lapsen kohdalla tehdään paljon syvempiä oppimissunnitelmia ja seurantaa kuin normaali lapsen kohdalla. Lasta viedään vapaa-ajalla toimintaterapiaan tai muihin kuntoutustoimiin. ADHD lapsen vanhempi ei todellakan pese käsiään diagnoosilla, vaan nimenomaan pistää kätensä niin syvälle itse asiaan,että helppo elämä on vain muisto kaukainen.
Paljon helpommalla sitä pääsisi kun ei tekisi asialle mitään. Antaisi lapsen häröillä ja tekisi vain pakolliset jutut varhaiskasvatuksen ja koulun kanssa. Sitten heittäis 18 vuotiaana ulos. SE olisi käsien pesua. Oli kyseessä sitten ADHD lapsi tai muuten oireileva lapsi, niin apua vanhemmat tarvitsevat ja erityisesti lapsi. Se, että muutenkin erikoisesta asiasta tehdään vielä “tekaistu” ei auta ketään. Pahimmassa tapauksessa vanhemmat eivät enää ota yhteyttä mihinkään, koska pelkäävät huonon vanhemman leimaa ja tällaiset oirehtivat lapset vain pahentavat oireiluaan ja se tuleekin sitten yhteiskunnalle TODELLA kalliiksi.
Meillä tokaluokkalainen poika, jonka on päästävä tunnilla liikkeelle. Milloin menee vessaan ja milloin terottaa kynää. Ei pysty keskittymään tunnilla pitkään. Luonteeltaan on superiloi iloinen, oikea vekkuli. Nyt lähdettiin etsimään apua pojan keskittymiseen ja odotellaan kutsua tutkimuksiin. Emme hae diagnooseja vaan apua. Apua siihen, että poika saa tarvitsemansa tuen koulunkäyntiin, ettei kaikki ala mennä alamäkeä ja koko elämä valu hukkaan. Jotenkin hän kokee itsensä huonoksi, ihan kaikessa. Tarvitsee paljon onnistumisia ja positiivista palautetta. Mainitsit jossain, että poikasi tarvitsee tukea kaverisuhteissa. Miten tuen tarve ilmenee, onko hänellä lainkaan kavereita? Poikamme sanoo, että on hänellä kavereita. Toisessa hetkessä taas sanoo muuta. Olen hurjan huolissani, vaikuttaako tämä tarkkaavaisuuden puute kaverisuhteisiin ja mitä sille tekisimme.
Vastasinkin jo tuohon kaveri pulmaan, että mielestäni aikuisten pitäisi siinä autella. Myös kavereiden vanhemmat voisivat auttaa siinä, että myös se sosiaalisesti “kömpelöin” mahtuisi mukaan.
Kuulostaa kyllä todella tutulta tuo, että poika ei koe olevansa hyvä oikein missään. on vissiin ADHD lapsille hyvin tyypillistä kun negatiivista palautetta tulee niin paljon ja keskittyminen on vaikeaa. Todellisuudessa saattavat olla hyviä monessakin asiassa, eivät vain välttämättä saa tarpeeksi tukea näiden taitojen vahvistamiseen.
Mites ne kaverisuhteet? Itsellä on suuri huoli, ettei ne vähäisetkään kaverit kestä tätä meidän tarkkaavaisuushäiriöistä joka ei pysty keskittymään futikseen tai sählyyn. Miten ihmeessä asiassa voi auttaa?
Kaverisuhteet ovat meilläkin haastavia. Juuri tänään poika viimeksi sanoi, että tykkää käydä tarhassa/eskarissa/koulussa (en paljasta missä, jotta tarkka henkilöllisyys ei paljastu)koska siellä ei joudu olemaan ilman kavereita. Vapaa-ajalla kokee jäävänsä aina ilman seuraa.
Minusta hänellä on kyllä koko ajan paremmin ja paremmin kavereita, selvästi sosiaaliset taidot kehittyvät kun ikää tulee lisää. En oikein keksi muita keinoja auttaa kaverisuhteissa kun kommunikoinnin kavereiden vanhempien kanssa ja sieltä voi hyvällä tuurilla saada vähän apuja ????
Kovin tuttua tekstiä…Meillä on 9v ADHD-lapsi ja elämä hänen kanssaan ei totisesti ole tylsää ja äänetöntä. Olemme kyllä tulleet syyllisestetyiksi ja leimatuiksi huonoiksi vanhemmiksi kun lapsi oli jo syntyjään todella levoton ja äänekäs ja liikkeelle lähdettyään se ei olekaan pysähtynyt.
Lisänä pojalla on Si-häiriö sekä yli-että alireagointina sekä hahmottamisessa häiriö. Varsin monisyinen paketti joka itse kuvaa oloaan sellaiseksi että päässä menee kaikki kovaa kyytiä sekasin ja jaloissa on muurahaisia. Aina liikkeessä ja äänessä. Lääke tehoaa hyvin ja hän syö sitä koulupäivinä. Sen avulla koulu on alkanut sujua mallikkaasti ja päätä lapsella on oppia. Menossa onkin testiaika osaksi normaaliluokassa tukikeinoin kun tähän asti on ollut pienluokassa. Arvioivat siten että saattaisi pärjätä jo vaikka toki erityisentuen päätös pysyykin.
Tuohon listaan lisäisin sen että lapsi tekee jotain vain yhdellä sanomisella. Sen kymmenen toiston sijaan ja osa niistäkin pilkottuina osiin. Edes joskus kun onnistuu kerralla.
Totta! En tiedä onko meidän adhd tehnyt myöskään koskaan mitään yhdellä pyynnöllä. Hän on sellainen jatkuva vänkääjä.
Ihanaa kuulla, että lääket ovat teillä auttaneet. Meillä ei ole käytössä lääkkeitä pojalla, ainakaan vielä. Kovin on fiksu meidänkin lapsi, keskittyminen vain on niin huonoa, että uuden oppiminen on haastavaa. Vaikka pää riittäisi vaikka mihin.
Tsemppiä teillekin.