• Sinä pieni keskoseni, olen aina vierelläsi

    Kirjoitin vuonna 2016 blogiini koskettavan kirjeen esikoiselleni: Sinä pieni keskoseni, olen aina vierelläsi.

    Blogin siirtäminen Kaksplussalta omille sivuillemme on ollut uskomattomien epäonnisten tapahtumien sarja. Paljon pieniä mutkia matkassa. Yksi merkittävimmistä oli, kun pelkäsin jo menettäneeni yhden tärkeimmistä blogikirjoituksistani, jonka kirjoitin esikoiselleni vuonna 2016.

    Kun kirjoitin keskoselleni

    Muistan kun olin kirjoittanut tämän blogikirjoituksen ja annoin sen Ossianille luettavaksi. Hän liikuttui niin syvästi, että tämän tekstin arvo nousi silmissäni kattoonsa sillä sekuntilla.

    Lue myös: Lapsiperheen ällöttävät löydöt (kuvin)

    Alkuperäinen teksti on nyt valitettavasti internetistä hävinnyt, mutta koska saimme pelastettua kopioituna versiona tekstiosion, niin halusin tehdä siitä tähän ihan uuden postauksen. Tätä tunnelatausta ei vain pysty kirjoittamaan mitenkään ikinä uudestaan. Tässä se siis on…

    keskonen

    Sinä pieni keskoseni, olen aina vierelläsi

    Rakas poikani! Tulit elämääni niin kovin pienenä, aivan liian pienenä. Sinulla oli kova kiire luoksemme, etkä malttanut odottaa. Voi kuinka paljon jännitinkään sinä päivänä kun päätit maailmaan syntyä.

    Tulit, itkit, olit elossa. Vastoin sääntöjä sain sinut hetkeksi rinnalleni. Sain tuntea ihosi, haistaa tuoksusi ja tuntea lämpösi. Sain kokea pienen hetken tulleeni äidiksi, kunnes sinut siirrettin pois. Jäin yksin, syli tyhjänä. Missä olit? Itkin, itkin niin lujaa. Lukittauduin vessaan ja itkin lisää. Kysyin maailmalta miksi? Miksi minä, miksi sinä, minun pieni poikani? Halusin pitää sinua sylissäni, halusin olla äiti, mutta maailma ei antanut.

    Sain onnitteluja sinusta, mutta en tuntenut onnea. Tunsin olevani hukassa, olin yksin. Muilla äideillä oli vauvansa osastolla mukanaan. Minä olin yksin, aivan yksin. Ikävöin sinua niin kovasti. Katsoin valokuvaasi pöydälläni ja tuntui epätodelliselta, olitko sinä todella olemassa?

    Voimaannuin ja keräsin itseni

    Nousin ylös ja kävelin. Kävelin koko ajan, edes takaisin, luoksesi ja takaisin. Kävelin joka päivä vähintäänkin maratoonin. En väsynyt lainkaan. Kävelin tuomaan maitoa, silittämään pientä kättäsi ja katsomaan maailman kauneinta lasta, Sinua, minun poikaani.

    Tunsin jo onnea. Olithan olemassa ja olit voimakas, hyvän kokoinen ja kaunis. Sinun oli pakko olla sisukas, olihan sinut tehty minusta ja isästäsi.  Ja olithan sinä! Olit täynnä taistelutahtoa ja periksiantamattomuutta.

    Olisin halunnut jatkaa kävelyä, mutta minun oli lähdettävä kotiin. Tyhjään kotiin. Kehto oli nurkassa, vauvanvaatteet kaapissa. Isäsi oli tehnyt sinulle kodin luoksemme, mutta et ollut mukanamme. Istuimme isäsi kanssa sohvalla käsi kädessä ja katsoimme tyhjyyttä. Koti oli hiljainen, sydämestämme jäi jotain matkalle. Olimmeko todella äiti ja isä?

    Viikot kuluivat. Rukouksiimme vastattiin tai sitten meillä kävi vain hyvä tuuri. Saimme sinut kotiin. Olin vihdoin täydellisen onnellinen. Rakastin sinua niin paljon, enemmän kuin olin koskaan mitään rakastanut.

    Rakas poikani olet jo iso 10 vuotias, mutta yhä välillä kun katson sinua, niin näen sinut sairaalassa letkuissa ja seurannassa. Kiitän luojaa, sattumaa ja onnea, ihan mitä vaan. Kiitän maailmaa ja universumia. Kiitän, kiitän ja kiitän, että sain tutustua sinuun ja kokea yhteisen elämämme.

    Kiitän siitä silloinkin kun tappelen kanssasi. Kiitän siitä silloinkin kun huudat ja kiroat minulle. Kiitän siitä silloinkin kun olet myöhässä kotiintuloajoista. Kiitän silloinkin kun sotket huoneesi ja kiitän myös silloin kun ärsytät veljiäsi. Kiitän aina vain.

    Rakastan sinua pieni keskoseni, olen aina vierelläsi

    Tässä hän on tänä päivänä, lupa kuvaan kysytty

     

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart