• Eikö poika saa olla enää ”poikamainen”?

    Olemme olleet ilmeisemmin kasvattajina edelläkävijöitä, sillä 12 vuotta sitten kun Ossian oli pieni, puimme hänelle rohkeasti kaikkia värejä, myös pinkkiä. Kun Ossian oli taapero hänellä oli Hello Kittyn punainen paita, koska hän sellaisen kaupasta halusi. Kun Ossian sai pikkuveljen, he yhdessä koristelivat kiharat hiuksensa kukkapinneillä ja kaulansa helmikoruilla. Ulkomaan reissullamme pojat valitsivat kenkäkaupasta violetit kimaltelevat kengät jalkaansa.

    He leikkivät myös junaradalla, pikkuautoilla ja rakastivat supersankari-asuja. Meille oli ja on vanhempina tärkeää, että pojat saavat leikkiä mitä leikkejä haluavat ja pukeutua niihin vaatteisiin mihin itse haluavat.

    Pojan pitää saada olla myös ”poikamainen”

    Nyt 10 vuotta myöhemmin hälistään mediassa, blogeissa ja kolumneissa siitä, että pojat tungetaan ahtaaseen muotiin ja pojat eivät saa tehdä ”tyttömäisiä” asioita, ilman ulkopuolisten arvostelua. (Heittomerkeissä tyttömäinen, sillä oikeasti jokainen poika ja tyttö on omanlaisensa.) Miten meidän pojat sitten saivat jo kauan aikaa sitten olla mitä halusivat, ilman, että kukaan siihen puuttui? Yhtäkään kertaa ei kukaan missään kommentoinut siitä, että heillä oli kynsilakkaa kynsissään tai siitä, että hiukset olivat ponnarilla. Ei päiväkodissa, ei harrastuksissa eikä kaupungilla.

    Nyt kun pojat ovat isompia ja molemmat pitävät aika ”poikamaisista” jutuista, on se jotenkin väärin? Siitä kyllä kommentoidaan. Nytkö pojat eivät enää saakaan vapaasti valita mielenkiinnonkohteitaan, kun niihin kuuluu pyssyleikit tai paini pihalla? Onko ”poikamainen” poika pois muodista? Tyttöjä samanlaiseen toimintaan taas kannustetaan.

    Miten se eroaa poikien lokeroon työntämisestä annetaanko poikien olla vain ”tyttömäisiä” vai ”poikamaisia”? Jos ”poikamaisuus” kielletään pojalta, niin eikö se ole samanlaista ahtaaseen muottiin tunkemista, mitä vastaan nyt avoimesti taistellaan?

    Miten vaikeaa se nyt on antaa pojan olla ihan juuri sellainen millainen hän haluaa olla? Miten vaikeaa on olla puuttumatta pojan lempiväreihin ja lempileikkeihin? Se tuntuu olevan kovinkin vaikeaa. Äidit avoimesti kirjoittavat, että ”minä en pojalleni sinistä laita, se on kamalan sukupuolisidonnainen väri”. Tai toisessa ääripäässä ”poikani ei mitään tyttöjen kimaltelevia pinkkejä paitoja saa päälleen pukea”.  Miksi pojat eivät saa valita itse? Miksi se liikuttaa meitä aikuisia niin kovasti, millaisia pojat ovat?

    supersankari
    Ollieltakin löytyy oma supersankari puolensa

     

    Rentoudutaan vanhemmat

    Mitä jos kaikki äidit ja isät nyt vähän rentoutuisivat. Unohdetaan sana poikamainen ja tyttömäinen ja annetaan lapsien olla lapsia.  Jos poika haluaa leikkiä pikkuautoilla ja pukeutua Spiderman paitaan, niin hän saa niin tehdä, koska hän on lapsi. Se ei tarkoita sitä, että pojan vanhemmat eivät tukisi lapsen omia kiinnostuksen kohteita. Todennäköisesti he juuri tukevatkin.

    Meidän neljästä pojasta osa on ”poikamaisia”, osa ei niinkään. Osa on toisessa asiassa hyvinkin ”perinteisiä poikia” ja taas toisissa asioissa eivät yhtään. Jokainen on kuitenkin alusta asti saanut olla juuri sitä mitä aidosti ovat. Eikä minusta ole yhtään huonompi asia olla kurassa hyppivä, hajamielinen ja vallaton poika, kuin toisenlainenkin poika. Meillä pojat saavat ainakin olla kaikkea laidasta laitaan. Mitä ikinä itse haluavat!

    Onko muilla äideillä minkälaisia ajatuksia tästä?

    Lue myös:

    Tyttöjen ja poikien lastenvaateosastot -8 liikkeen kuvat

    Neljän pojan äitiyskö rankkaa, PYH sanon minä

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart