Omakotitalon laajennus etenee… aloittamisesta on jo yli vuosi. VUOSI! Se on pitkä aika pienille pojille olla ilman isää. Tai no, onhan isä tuossa samalla tontilla, mutta ei poikien kanssa. Se on myös pitkä aika vaimolle olla ilman aviomiestä ja hoitaa kaikki juoksevat asiat yksin. Tehdä töitä, hoitaa lapset ja katsella kun asunto räjähtää käsiin, kun aika ei vain millään enää repeä taloudenhoitoon.
Me ollaan kaikki ihan väsyneitä tähän tilanteeseen. Miehestäni Pekasta puhumattakaan. Hän on tehnyt fyysistä työtä yli vuoden JOKA IKINEN PÄIVÄ. Kun hän ei ole työmaalla, niin hän on omassa työssään, mikä myös on fyysistä. En ymmärrä, miten hän on pystynyt tähän. Jokaisen kiven, jokaisen laudan, jokaisen tavaran hän on itse kantanut ja paikalleen laittanut.
Lue: Talon laajennus alkaa NYT
Omakotitalon laajennus voisi olla helpompaakin
Eihän kukaan tietenkään näin taloa rakenna, jos ei ole pakko. Jos olisi rahaa enemmän, niin Pekkakin varmasti seisoisi mielellään kädet taskussa työmaan reunalla antamassa ohjeita työmiehille ja sanoisi ”rakentavansa taloa”. Tai ottaisi talopaketin tuohon pihalle, viimeistelisi homman ja sanoisi ”rakentavansa taloa”. Mutta näihin helpompiin vaihtoehtoihin ei rahat ole riittäneet.
Eikä kukaan varmasti mielellään tee taloa tai laajennusta niin, että sitä tehdään vuosi aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mukavahan se olisi pitää vapaapäiviä ja viettää aikaa perheen tai ystävien kanssa. Mutta jos ei ole vaihtoehtoja, niin ei ole vaihtoehtoja. Näistä pakottavista syistä talo ei nouse kuukaudessa, eikä edes kuukausissa, vaan se etenee siihen tahtiin, miten se yhden miehen työvoimalla voi ikinä edetä.
Lue: En viihdy kotona, laajennus, olisit jo valmis
Takarajana syksy
Sen takarajan nyt sanoin Pekalle, että syksyä pidemmälle en enää jaksa tätä. Enkä tarkoita, että laajennuksen pitäisi olla valmis syksyllä, vaan tämä tilanne muuttuu silloin. Pääni hajoaa kohta. En mitenkään pysty muistamaan kaikkea yksin. Työnikin on jo niin päätä kuormittavaa, että sitten kun yritän muistaa kaikki lasten asiatkin yksin, niin virheitä tulee koko ajan. Vuosi on nyt mennyt ja nyt tuntuu, että en pysty enää. En halua enää elää näin sotkuisessa kodissa, vaan haluan aikaa siivoamisellekin. En halua enää tehdä töitä niin, että teen samaan aikaan omat työt, lastenhoidot, koiran ulkoilutukset, pakolliset kotityöt, kuskaan harrastukset, pelit, turnaukset…. teen samaan aikaan koko ajan vähintään kolmea asiaa.
Olen siis sanonut Pekalle, että jos laajennus on syksyllä vielä kesken, niin olkoon. Sillä ei ole merkitystä, mutta sitten työtahti muuttuu erilaiseksi. Pekka alkaa pitämään vapaapäiviä edes yhden viikossa. Sellaisen vapaapäivän, että ei ole työpaikallaan, eikä rakennustyömaalla, vaan on meidän kanssamme. Tai vaikka joskus ihan omissa menoissaankin. Kunhan pitää vapaapäiviä, minä saan vapaapäiviä ja lapset saavat molemmat vanhempansa takaisin. Ehkä tämä kaaos tässä ympärillämmekin samalla hieman tasoittuisi.
Vielä vähän…. jaksaa jaksaa… Hyvin sä vedät rakas!
Tiedän miltä tuntuu! Meillä rakennetaan nyt kolmatta vuotta. Sinä aikana syntyny kaks poikaa. Kakkosen raskauden aikana oli pakko laittaa homma jäihin, kun en jaksanu olla hereillä ja viihdyttää kolmevuotiasta. Taukoja on pidetty myös isompien kokonaisuuksien jälkeen. Silti hommat on jatkuneet. Ajatustyötä päivisin tekevä mieheni rakentaa myös itse.
Ikävä toista on kova. Surettaa, ettei hän ole meidän metsä-, ranta- ja muilla reissuilla viikonloppuisin mukana. Kiukuttaa, kun hän ei nää niin läheltä poikien kehitystä arjessa.
Meillä edessä viel jonkin aikaa. Sit pitäis olla valmista. Sormet ristiin. Ja tänään illalla karuun isolle kirkolle, että isä saa rakentaa.
Mut on se hellyyttävää, kun isä on niin idoli ja pojat kertoo KAIKILLE, et meidän isä rakentaa.
Tsemppiä sinne, äidille ja isälle!
Kiitos tsempeistä ja tsemppiä sinnekin! Kolme vuotta on käsittämättömän pitkä aika, en jaksaisi mitenkään tätä niin kauaa. Toisaalta minä hoidan tässä samalla työnkin, että se tekee tietysti lisää hommaa. Mutta se yksinäisyys, se on sama! Välillä tuntuu, että kaipaan vaan aikuisia ihmisiä ympärille. Onneksi naapurissa asuu hyvä ystäväni jonka kanssa olen paljon viettänyt aikaa… tai no ”viettänyt”. 🙂 Sen mitä on ehtinyt joskus harvoin.
Tuttua touhua. Meillä se kesti kainkinensa myös kolme vuotta. Nyt probektina on taas piha ja sen moninaiset rakennukset. Siinä välissä aitetaan myös kavereita mutta ketään herra ei voi pyytää meille auttamaan ja se hänen auttamisensa muualla on taas ommut meidän projekteista pois. Siihen kplmeen vuoteen mahtui myös miehen totaali uupumus ja koiranpentu. Nyt onneksi alkaa helpottaa jo hieman. Tsemppiä ja jaksuja. Nimimerkillä ei talon rakennusta eikä isoa remonttia koskaan enää kiitos!
En voi edes kuvitella tuota pihaa, mikä on meillä tällä hetkellä ihan pelkkä mutakasa. Sinne asti en ole ehtinyt vielä ajatustani viemään, ehkä ensi kesänä…tai sitä seuraavana. Olen samaa mieltä, ei meillekään tällaista enää ikinä. Aivan kamalaa, semmosessa sumussa tämä menee, että jaksaa jaksaa, mutta en tiedä mitä tapahtuu kun on ohi? Tajuaakohan sitä sitten miten raskasta on koko ajan kaikilla ollut?
Meillä on nyt purettu kaksi vuotta ja rakentaminen alkamassa, arvioitu aika on 2-3 vuotta ja omin pikkukätösin tehdään. Niin hirveää että meinaa mielenterveys olla riittämättä.
http://raksaajanunelma.blogspot.com/?m=1
Vertaistuki vois olla joskus paikallaan. Meillä myös pienin apuri 2- vuotias.
Kaikki tsempit teille ja ihmetykset sille mitä kaikkea ihminen jaksaa jos on vaan pakko.
Niinpä, sitä kyllä taipuu melkoisiin suorituksiin pakon edessä. Välillä olen kolmessa paikassa yhteen aikaan 🙂 Tulenpa kurkkimaan sinun blogiasi! Tsemppiä teille.
Valintoja, valintoja…
Näinhän se on, aina ei tosin voi valita niin helppoa tietä kun haluaisi. Kyllä meillekin kelpaisi avaimet käteen-paketti talon suhteen, mutta ei valitettavasti siihen rahat riitä. Välillä valintoja ei voi tehdä kovin laajasti, vaan ne pitää tehdä niillä eväillä mitä meille on annettu.