• Liikuntaa on yhtä tärkeää arvostella numerolla kouluissa, kuin matematiikkaakin

    Vanhempia on puhuttanut kouluissa lapsille tehtävät Move-mittaukset, joilla mitataan oppilaiden kestävyyttä. Viivatestissä juostaan edestakaisin kahdenkymmenen metrin mittaista matkaa. Piippaus määrittää juoksun tahdin, ja tahti kiihtyy minuutti minuutilta. Kyydistä tippuu sitä mukaa kun ei pysy enää mukana.

    Move-mittaus ja sen turvallisuus nousi puheenaiheeksi, kun yksi oppilas sai sairauskohtauksen kesken viivajuoksun. Sosiaalisen median keskusteluissa on arvosteltu Move-mittauksen lisäksi nyt myös koululiikuntaa ja sen numeroarvostelua rankalla kädellä.

    Osa vanhemmista on sitä mieltä, että liikuntaa ei saisi koulussa arvostella numeroilla ollenkaan. Liikuntatuntien pitäisi olla pelkästään kivaa täynnä, eikä ketään saisi pakottaa liikkumaan. Musiikki ja kuvis on niputettu samaan nippuun liikunnan kanssa. Näiden aineiden arvostelu on kuulemma turhaa.

    Olen täysin eri mieltä. Tässä syyni miksi.

    Liikuntanumero oli minulle henkireikä

    Minä olin koko peruskoulun melko heikko oppilas. Huono keskittymään ja mitään erityisiä lahjakkuuksia matematiikkaan tai kieliin ei löytynyt. Jotta olisin saanut edes keskinkertaisen todistuksen, olisin joutunut näkemään tuplaten vaivaa verrattuna muihin paljon lahjakkaimpiin.

    Itsetuntoni opiskelijana pysyi kunnossa liikuntanumerolla, joka komeili aina kymppinä. Musiikki ja kuviskin olivat aina hyviä. Ilman näitä hyviä numeroita olisin varmasti luovuttanut peruskoulun jälkeen kokonaan opiskelun suhteen ja todennut vain olevani huono kaikessa. Kun sain itsetuntoni pidettyä kohtalaisena liittyen koulunkäyntiin, opin opiskelemaan myös lukuaineita myöhemmin, kun hieman kasvoin ja rauhoituin. Pärjäsinkin koulussa sitten jo oikein hyvin.

    Mitä jos liikuntaa ei olisi kohdallani arvosteltu? Mitä jos musiikkia ja kuvista ei olisi arvosteltu? Olisin saanut aina todistuksen täynnä kutosia ja seiskoja. Luovuttanut, todennut, että koulu ei ole minulle. Syrjäytynytkin ehkä? En varmasti olisi uskaltautunut kouluun uudestaan aikuisena. Onneksi liikunta arvosteltiin silloin ja onneksi se arvostellaan edelleen. Se voi pelastaa monen liikunnallisen, mutta muuten kehnon oppilaan opiskeluinnon ja tulevaisuuden.

    Lue myös: Rauhallinen saa hyvän todistuksen, rauhaton ei niinkään

    Matematiikan tunnit ahdisti

    Tähän väliin moni sitten toteaa, että matematiikkaa voi kuka vain oppia jos haluaa. No ei kyllä voi. Voi oppia ehkä keskinkertaiseksi ja olla ahkera tunnilla, jolloin saa kohtalaisen numeron. Mutta ihan samanlailla liikunnassa voi parantaa yleiskuntoaan, olla ahkera tunnilla ja varmasti saa vähintäänkin kohtalaisen numeron. Aika moni saa liikunnasta jo pelkästään hyvällä asenteella hyvän numeron. Sitä ei esimerkiksi matematiikasta tai kielistä yhtä helposti saa.

    Meillä kaikilla on olemassa syntyjään jotain lahjoja. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Toinen on matemaattisesti etevä, toinen oppii uuden kielen tuosta noin vaan, kolmas on motorisesti taitava. Miksi nimenomaan liikunnassa lahjakkaat eivät saisi hyödyntää lahjakkuuttaan koulussa numeroihin? Miksi se etu olisi vain niillä, jotka olisivat lahjakkaita muissa aineissa? Voisiko tämän perustella minulle joku sellainen, joka on sitä mieltä, että liikuntaa ei tulisi arvostella numeroilla?

    Lue myös: Suosivatko opettajat tyttöoppilaita?

    Paljon on kirjoitettu, että liikuntatunnit ahdistavat lapsia. Voi kuule, niin ne voi ahdistaa matematiikan tunnitkin. Tottakai ahdistaa, jos joutuu tekemään jotain, missä ei ole hyvä ja mistä ei pidä. Mutta elämä nyt vain on sellaista. Kaikki koulussa opetettavat aineet ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä meidän oppia. Matematiikka on vain pakko tajuta, jotta pärjää elämässä. Liikuntaa on pakko tehdä, jotta pysyy hengissä.

    Kiitos koulutusjärjestelmä, että et ole unohtanut liikunnallisesti, musikaalisesti ja kädentaidollisesti lahjakkaita lapsia. Toivottavasti kaikki nämä aineet arvostellaan numeroin jatkossakin.

    Kommentit

    1. Huomaa ettet ole perehtynyt aiheeseen. Liikunta ei ole missään mittapuussa samanlainen oppiaine kuin matematiikka, sillä siinä ei ole tarkoituksena varsinaisesti ”oppia” tiettyjä tarpeellisia taitoja kuten vaikka matematiikassa murtoluvut.

      Liikunnan tarkoitus oppiaineena on tutustuttaa lapset ja nuoret erilaisiin liikunnan muotoihin, joista voi itse innostua lisää. Lisäksi se virkistää mieltä teoreettisten aineiden keskellä. Näin on opetussuunnitelmassakin, ainakin täällä lukiossa. Tämä siksi, että liikunta on kansanterveydellisesti erittäin merkittävä asia. On kuitenkin terveyden kannalta aivan sama, harrastaako liikuntaa kilpailullisesti tai yksin vaikka lenkkeillen. Ei ole mitään merkitystä terveyden, jatko-opintojen tai työelämän kannalta (paitsi tietysti urheilijana) osaako kärrynpyörän tai potkaista pallon maaliin.

      Testit ja arvioinnit eivät edistä, vaan päinvastoin vähentävät niillä huonommilla oppilailla liikkumista ja pahimmassa tapauksessa luovat pitkäaikaisen inhon sitä kohtaan. Hyvä idea olisi tavallisten liikuntatuntien lisäksi valinnaiset liikuntakurssit alakouluihinkin, jossa olisi tällaisia testejä ja haastavampaa liikuntaa niille urheilullisille oppilaille, ja näin he saisivat niitä onnistumisen kokemuksia.

      Valitettavasti muun muassa kirjoitustaidolla ja matematiikan taidoilla on erittäin suuri merkitys, ja siksi niiden arviointi on tärkeää. Nöyryyttäviä opettamisen keinoja, joissa huonompia oppilaita nolataan, ei niissäkään enää nykyaikana tulisi käyttää.

      1. Jonna

        Liikunnan tarkoitus oppiaineena on mielestäni hieman väärä. Olen ollut aina sitä mieltä, että lajikokeilujen sijaan lapsia voisi opettaa liikunnassa.Opettaa juoksemaan, opettaa hiihtämään, opettaa kiipeämään. Osa opettajista niin tekeekin, mutta se tuskin on missään säännöissä. Harmi.

        Olen liikunnan ammattilainen ja toiminut kouluissa liikunnanopettajana. Otin itse aina sen periaatteen, että opettelemme. Emme vain pelaa ja tanssi, vaan oikeasti opettelemme niitä taitoja. Oppilaat toki pitävät myös siitä itse suorittamisesta ja sitäkin pitää olla, mutta jokaisen ei tarvitse ottaa osaa kaikkiin juttuihin ja annoin aina vaihtoehtoja.

        Nöyryyttviä oppimisen keinoja ei tosiaan toivottavasti enää nykyään käytetä missään oppiaineissa. On opettajan tehtävä kitkeä pois muiden oppilaiden arvostelevat kommentit ja naureskelut, joita valitettavasti omana kouluaikanani sai ihan miltä tunnilta tahansa. Jokainen sai omansa.

        Olen siltikin sitä mieltä, että liikunnan, kuvaamataidon ja käsityön numeroarvostelu on hyvä asia. Se voi parhaimmillaan pitää opsikelun positiivisena jollekin sellaiselle jolla ne lahjakuudet kaikista muista aineista puuttuvat. On hyvä, että koulussa on erilaisille lapsille ja erilaisille oppilaille kaikille jotain. Olisi minulla ainakin motivaatio mennyt liikuntatunteihin jos sieltä olisi saanut vain kehuja ja hyväksytyn merkinnän. Tuskin olisin jaksanut panostaa edes siihen yhteen aineeseen silloin.

        Kirjoitat tuossa, että liikunta ei ole tarpeellinen, kuten murtoluvut. Vaan mielestäni on. Liikunnan taito on hyvinkin tärkeä. Se, että osaa juosta, heittää palloa ja hypätä, ne ovat erittäin tärkeitä taitoja ja niiden taitojen oppiminen varmasti lisää lasten hyvinvointia, terveyttä ja vähentää myös liikalihavuutta mitä Suomessa on. Kun lapsi oppii liikkumaan, hän tekee sitä todennäköisemmin myös vapaa-ajallaan. Kun olemme vanhoja, niin elämämme aikana tehty liikunta nousee suureen arvoonsa. Vanha kroppamme ei kysele osaammeko kertotaulun, mutta se varmasti tietää miten olemme liikkuneet ja palkitsee sen joka on liikkunut. Ei elämän ainoa tarkoitus ole menestyä työelämässä, eikä koulun ainoa tarkoitus valmistaa lapsia ja nuoria sinne. Koulun pitäisi (ainakin minusta) antaa myös eväitä muuhun elämään. Terveelliseen ja pitkään, hyvinvoivaan elämään.

      2. En tiedä onko ylempi kommentoija koskaan vilkaissut perusopetuksen opetussuunnitelmaa, mutta kyllä liikunnassakin on hyvin tarpeellisia taitoja joita opetellaan ja joiden oppimista arvioidaan. Oppilaiden kehittymistä tarkkaillaan ja arvioidaan. Tietenkin liikuntaa arvioidaan hyvin eri tavalla kuin muita oppiaineita, mutta kyllähän siellä opitaan ja kehitetään arkiseen elämään nähden hyvinkin tarpeellisia motorisia taitoja, joiden merkitystä ei välttämättä herkästi hoksaa. Tarkoitushan ei ole oppia hyväksi jossain tietyssä lajissa, vaan oppia niitä taitoja joita kyseinen laji harjoittaa, heittämistä, potkimista, tasapainoa, välineiden käsittelyä, silmän ja käden yhteistyötä etc. On varmasti monia, joilla esimerkiksi tasapaino voisi olla hyvinkin heikko, ilman sitä vähäistäkään harjoittelua, mitä koulun liikuntatunnit tarjoavat, tasapainon nyt tuon esille, koska se on ehkä sellainen arkipäiväisin taito, mitä tarvitaan vaikkapa talvella jos meinaa liukastua. Ja nykyäänhän opetussuunnitelmassa ei ole erikseen liikuntalajeja listattu, joita tulisi olla, vaan juurikin niitä taitoja joita tulisi oppia ja kehittää. Ainoastaan uinti on erikseen mainittu. Lajien merkitys taas tulee siinä, että liikuntakasvatuksen pyrkimys on kasvattaa lapsia liikkuvaan elämäntapaan ja jos aina on vaan epämieluisia lajeja, se voi olla esteenä myöhempään liikkumiseen jos koululiikunta on ainoa mahdollisuus sen harrastamiseen ja se on epämieluisaa. Liikunta on myös siinä mielessä tärkeä oppiaine, että siellä pääsee opettelemaan sosiaalisia ja psyykkisiä taitoja aivan eri tavalla kuin muissa oppiaineissa, joukkuepelaaminen hyvä esimerkki tästä, jos ei osaa pelata oikein joukkueena ei pärjää. Yhden ihmisen heikompi osaaminen voi vaikuttaa paljon, mutta toisaalta on koko joukkueen vastuulla, mikä on lopputulos. Jos maalivahti päästää pallon maaliin, niin on siinä vaiheessa myös puolustus ja hyökkäys epäonnistunut omassa tehtävässään. Ei voi syyttää vain yhtä ihmistä. Lisäksi liikuntatunneilla pääsee harjoittelemaan juuri sitä häviämistä, voittamista, toisten kannustamista ja itseensä suhtautumista aivan toisella tavalla kuin muissa oppiaineissa. Ja oikein toteutettuna liikuntatunnit ovat hyvinkin turvallisia paikkoja/tilanteita näiden kokemuksien kohtaamiseen ja niiden tunteiden käsittelyyn.

        Se mikä näissä testeissä sitten on pielessä on se, että monesti niissä mitattavia taitoja ei harjoitella tarpeeksi, onko oikein antaa lapselle huono arvosana kuntotestistä, jos hän ei ole koskaan tehnyt säännöllisesti lihaskunto liikkeitä? Onko oikein juoksuttaa cooperia, jos ei olla opeteltu juoksemaan oikein ja kylmiltään yhtäkkiä niidenkin joiden elämään liikunta ei vapaa-ajalla niin kuulu, pitäisi pystyä juoksemaan tietty matka koska sen nyt pitäisi olla normi? Verrataan matematiikassa esimerkiksi opetetaan tietty taito, sitä harjoitellaan ja kerrataan ja sitten testataan ja jos et ole oppinut opettaja tekee lisätoimia, jotta sitä voidaan jatkossa harjoitella enemmän. Cooper on ainakin itselleni aina toteutettu niin, että opettaja on vaan ilmoittanut edellisellä viikolla testin olevan seuraavalla viikolla, ennen tätä on harjoiteltu jotain pituushyppyä tai pelattu futista ja yhtäkkiä pitäisi pystyä juoksemaan putkeen 12minuuttia, ilman että käydään läpi miten harjoitella juoksemista, millaisia asioita ottaa huomioon. Sitten läjäytetään ”joo juoksit vaan tän verran kutonen”, mikä vaikuttaa numeroon ja sen jälkeen ei tehdä mitään toimia sen suhteen, miten sitä juoksukuntoa voitaisiin kehittää.

        Liikunta on myös ainoa oppiaine, jossa ainakin omana kouluaikana on vaikuttanut se, miten asennoidut liikkumiseen. Ei kovin reilua omasta mielestäni, koska toisinaan opettajan tai muun ryhmän mieltymykset vaikuttavat paljonkin siihen, mitä liikuntamuotoja tunneilla on. Itselläni ainakin vaikea asennoitua joka tuntiin kovinkaan hyvin, jos 70% on itselleni epämieluisia liikunnan muotoja ja se 30% sellaista mistä pitäisin, mutta opetus ja ohjaus toteutettu niin, ettei siitä nauti. Matikassa taas, vaikka valittaisit jatkuvasti ja olet passiivinen, niin opettaja ei voi antaa sille yhtä paljon painoarvoa, jos osaaminen on kunnossa.

        Opettajana sanoisin, ettei yhtäkään oppiainetta voi täysin arvottaa toisen yli. Liikunta ja matematiikka molemmat opettavat tärkeitä arjessa ja elämässä tarvittavia taitoja. Erona on se, että liikuntatuntien kokemukset voivat vaikuttaa todellakin loppuelämän liikkumiseen ja aktiivisuuteen ja sitä kautta hyvinvointiin. Moni kuitenkin omaksuu matematiikan perustaidot niin, että voi niitä arjessaan käyttää ja tuntien kokemukset eivät niin vaikuta siihen käytätkö sitä arjessa vai et. Enemminkin siihen lähdetkö sitten alalle, jossa sitä tarvii ymmärtää/käyttää enemmän ja syvemmin. Voin vaikka itse sanoa, että kyllä koululiikunta on vaikuttanut pitkään omaan liikkumiseeni, mutta matikkaa olen tietenkin pakostakin joutunut käyttämään, eikä perus yhteenlaskut ole tuottaneet hirveää ahdistusta. Enkä siis kummassakaan oppiaineessa ole ollut kovin vahvoilla. Mutta kyllähän se on ikävää kun 20-vuotiaana on huono kunto ja väsyttää kun ei ole oppinut siihen liikkuvaan elämäntapaan, mihin varmasti ovat vaikuttaneet ne kokemukset koulussa, sen sijaan harvoinpa olen joutunut harmittelemaan sitä, etten muista/osaa laskea jonkin esineen tilavuutta. Kaikissa oppiaineissa on ne taidot joita tarvitaan päivittäin ja ne taidot, joiden osaaminen auttaa sitten jos haluaa suunnata tiettyyn ammattiin, eikä niitä voi yleisesti arvottaa toisia tärkeämmäksi.

        1. Jonna

          Näin se on minunkin mielestäni. Ja vaikka joku ei sitä liikunnallista elämäntapaa valitsisikaan, niin kyllä hän huomaamattaan on silti saattanut saada jotain tärkeää mukaansa liikuntatunneilta. Osaa vaikkapa heittää koiralleen pallon pidemmälle, pystyy hyppäämään vesilammikon ylitse tarvittaessa ja vaikkapa roikkumaan bussissa taitavammin ”yläpidikkeissä” kun ei ole saanut istumapaikkaa. Me käytämme varmasti liikuntatuneilla opittuja taitoja arjessamme ihan huomaamattamme, niitä ei vain ihan samanlailla tajua kuin esim ne matematiikan jutut.

    2. Komppaan. Mulle matikan testit ja arvioinnit aiheuttivat elinikäisen inhon matikkaa ja numeroita kohtaan. Toisin kuin liikunnan testit, opettivat viemään itseä fyysisesti pois omalta mukavuusalueelta, sietämään hikoilua ja hengästymistä ja kehittymään.

      Mutta tämä olikin vain mun henk koht kokemus.

    3. Mielenkiintoinen ja uuden näkökulman avaava kirjoitus! Mielestäni suomalaisen koulun arviointijärjestelmä ei kuitenkaan ole onnistunut itse tarkoituksessaan, jos ja kun lapset perustavat itsetuntonsa todistuksessa näkyvälle numerolle. Numeroarviointi on kapea tapa nähdä lapsen panostus tiettyyn oppiaineeseen, sillä sen 7 takanakin voi olla valtava määrä työtä. Oli kyse liikunnasta tai matikasta. Jokainen lapsi pitäisi saada ymmärtämään ja löytämään juuri oma potentiaalinsa kehittyä oppijana. Tasapäistämisen kulttuurista pitää päästä eroon. On selvää, että kaikkia ei ole tarkoitettu olemaan kiinnostuneita samoista asioista ja osaamaan samoja asioita.
      Itse en pidä siitä, että puhutaan lahjakkuuksista, sillä tuo sana ilmaisee niinkuin jokin taito oikeasti olisi syntymässä annettu eikä sen eteen tarvitsisi tehdä töitä. Olen aina mielestäni pärjännyt hyvin koulussa, mutta en pidä itseäni lahjakkaana. Kaikkien omaamieni taitojen eteen olen tehnyt hyvin paljon töitä. Painosanalla paljon. Lahjakkuuksista puhuminen vie mielestäni tilaa itse taidon oppimiselta. Kaikki voivat oppia uusia taitoja, jos vain löytyy sinnikkyyttä ja itsesäätelyä. Sitä kutsutaan kasvun asenteeksi.

      1. Jonna

        Kiitos asiallisesta postista. On mukavaa lukea hyvin perusteltua ja asiallista kannanottoa. Vaikka kirjoittaja näkisi kokonaiskuvan kovin erilailla kuin itse näen. Näistä saa aina itselleenkin uutta ajateltavaa. Se on totta, että on harhaluulo luulla, että pelkällä lahjakkuudella pärjätään lopun elämänsä. Se ei ole mahdollista, siitä olen samaa mieltä. Jokaiselta lapselta, nuorelta ja aikuiselta varamasti löytyy motivaatiota johonkin, mutta mikä se jokin on, niin se pitää jokaisen yksilön kohdalla vain löytää.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart