• Kuinka käsitellä isättömyyttä lapsen kanssa?

    Hei ja tervetuloa matkaan myös tänne Poikien Äidit-sivustolle. Niin uudet kuin vanhat tyypitkin. Oon tästä muutoksesta enemmän kuin innoissani ja hauska nähdä mitä kaikkea tämä tuokaan meidän elämään.

    Perheiden erilaisuus

    Isänpäivä nostaa meillä aina isän puutteen pintaan. Tai se korostuu kun kaikkialla mainostetaan ja juhlistetaan sitä. Nyt vielä tämä uusi päiväkotiarki kun ensimmäistä kertaa elämässä Julius kohtaa tilanteen jossa askarrellaan isänpäiväkortteja. Aiemmat vuodet me ollaan tehty kortit vain puhumalla että tehdään paapalle kortti, ei niinkään isänpäivästä. Toki vuodetkin tuo kokoajan ymmärrystä lisää. Selvästi pojalla on käsitys perheestä; isä, äiti ja lapsi/lapset. Sitä näkyy leikeissä ja puheissa. Mutta se ei näy suruna tai murheena, se näkyy faktana. Heillä on isät ja se on siinä. Miten me ollaan käsitelty tätä aihetta vajaa 3-vuotiaan kanssa? Miten me valmistaudutaan isänpäivään?

    Päätin jo raskausaikana etten hiivi aiheen ympärillä. En hyssyttele ihmisiä, en piilottele muiden isien olemassa oloa. Mutta en myöskään korosta sitä, että perheessä kuuluisi olla isä. Julius oli varmaan juuri täyttämässä kaksi kuin ensimmäisen kerran muistan hänelle sanoneeni, että on erilaisia perheitä; joissain on äiti ja isä, joissain kaksi isää tai joissain vain äiti niin kuin meillä. Päämääräni on ollut tehdä asiasta täysin päivänvaloa kestävän ja normaalin Juliukselle itselleen. Meitä ihmisiä on erilaisia niin sama pätee perheisiin. Ei maailmassa päde mitkään normit mikä perhe olisi oikeanlainen ja mikä vääränlainen.

    Kuinka käsitellä isättömyyttä?

    Lapset on näissä asioissa tyhjiä tauluja. Ei 2-vuotiaalle ole kokemusta siitä mikä on normaalia ja mikä ei, tai että puuttuuko häneltä jotain elämästä vai ei. He peilaavat ne tunteet meiltä aikuisilta. Kaikissa asioissa. Jos asian esittelee lapselle anteeksi pyytelevästi ja ongelmana, niin siitä tulee lapselle ongelma. Koska silloin se on vanhemmalle itselleen ongelma. Itse koenkin avainasemassa olleen raskausajan, jolloin sain rauhassa käydä kaikki tunteet läpi ja pääsin sinuiksi asian kanssa. Lapseni kasvaa ilman isää, mutta se ei tule olemaan meille ongelma.

    Puolet minäkuvasta puuttuu

    Paperillahan asian on näin yksinkertainen, tiedostan sen. Todellisuudessa lapseltani puuttuu elämästä toinen vanhempi, se toinen kenestä hän on lähtöisin. Se toinen kenestä hän muodostaa puolet minäkuvastaan. Eikä sitä puutosta voi painaa villasella alas. Hän haluaa varmasti jossain vaiheessa tietää isästään, millainen hän oli, mitä hän teki, onko hän perinyt häneltä jotain. Tottakai on, onhan hänessä puolet isäänsä. Tästä syystä myös itse pidän mielessä asioita, joita kertoa pojalle. Olet perinyt tämän ja tämän taidon isältäsi, teissä on samaa se ja se. Koska sen kaiken kieltäminen on kuin kieltäisi puolet lapsesta. Oli vanhempien välit kuinka tulehtuneet tahansa niin aina siinä lapsessa on puolet molempia. Toinen vanhempi ei voi nähdä eksäänsä pelkästään pahana, koska oma lapsi on häneltä asioita perinyt. Lapsen kuuluu saada tietää että hänen puuttuva vanhempi on hyvä, ei täydellinen superihminen koska sitä ei kukaan ole, mutta hyvä ihminen ja hän on sitä kautta hyvä ihminen.

    Meillä tulee kokoajan enemmän ja enemmän ulkopuolisten toimesta tilanteita, joissa ääneen oletetaan, että Juliuksen elämään kuuluu myös isä. Eikä siinä ole väärää, tottakai ihmiset olettavat niin. Tätä kautta vaan kokoajan tulee lähemmäs ja lähemmäs se päivä kuin kuulen ensimmäisen kysymyksen. Vielä sitä ei ole tullut, mutta tiedän sen olevan lähellä. Mä haluan olla valmis siihen kysymykseen. Mä haluan olla valmis niihin lapsen tunteisiin ja rehellisyyteen. Toki asia käsitellään lapsen tasoisesti aina, mutta mun pitää olla asian kanssa täysin sinut ja varma, jotta musta on vanhemmaksi ja ottamaan lapsen hämmentyneisyys vastaan.

    Lapsen matka aikuisen opastamana

    Asian käsittelyä uskon meidän kohdalla helpottavan hurjasti Juliuksen todella välitön luonne. Hän ei paljoa murehdi asioista tai jää asioihin kiinni. Tätä olenkin yrittänyt jo pohjustaa kertomalla erilaisista perheistä, että hänelle on luontaista se ettei kaikissa ole isää ja äitiä vaan versioita on yhtä monta kuin perheitäkin. Ei se poista asian käsittelyn tärkeyttä ja täysin lapsen ehdoilla menemistä tässä asiassa.
    Tämän asian käsittely on lapsen oma matka, missä mä olen vain oppaana ja olkapäänä. Kertomassa ja tukemassa, mutta tunteita ja ajatuksia en voi pojan puolesta ohjailla. En voi määrittää kokeeko Julius tyhjyyttä elämässään, onko hän tyytyväinen kaikkiin muihin läheisiin keitä meillä on tai millä hän haluaa sen mahdollisen tyhjän aukon täyttää. Tämä on hänen juttunsa ja mun tehtävä äitinä on olla vain läsnä.

    Päiväkodissa Julius oli alkuun halunnut tehdä mulle isänpäiväkortin. Se ehkä korostaa Juliuksen luonnetta ja sitä mitä ollaan perheistä puhuttu. He tekee isälleen kenellä on isä, isä kuuluu perheeseen. Hänen perheeseen kuuluu äiti, joten luontaisesti hän sen mulle halusi tehdä. Ja näin se saa olla. Näin se saa mennä. Mikä on hänelle mukavaa ja normaalia niin me ympärillä olevat aikuiset mukautellaan sitä tarvittavalla tavalla.

    En aio enempää Juliuksen isän ja mun historiasta blogiini kirjoittaa, jo ihan isän yksityisyyden takia. Kokisin myös olevan epäreilua kirjoittaa asiasta täällä oma kantani ilman että isä pystyy sanomaan asiaan mitään. Vaikka asiat on vaikeita ja ihmissuhteet haastavia niin kannatan ehdottomasti siltikin tasaista pelikenttää molemmille puoliskoille.

    Pitääkö isättömyyttä hävetä?

     

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart