• Tässä todella odotetaan lasta yksin!

    Eilen konkretisoitui jälleen se, että tässä todella odotetaan lasta yksin. Ja vielä toista lasta. Ensimmäisen kohdalla olisi huoleton vain mennä ja tehdä viis aikatauluista ja muista, mutta toisen kanssa ei. Se esikoinen kun kulkee aina mukana. Julius on onneksi tosi helppo kulkukaveri, asiat on hänelle selviä ja tietynlaiset tilanteet hoidetaan siitä kolosta missä ei sitä kuuluisaa aitaa ollenkaan ole eli puhelimen ja pädin avustuksella. Todellisuudessa jos pitäisi joillekkin vanhemmille hattua nostaa niin heille kenen aikakaudella ei noita mukavuuksia ollut taskussa kokoajan. Se on ollut todellista vanhemuutta!

    Eilen päivällä mut valtasi jo tunne etten ole tuntenut Jallulta yhtään liikettä koko päivänä. Yleensä pikkuveli on aika railakas kaveri eikä tarvitse ikinä kuulostella. Hän tekee olemassa olonsa selväksi. Joten tuollainen täyshiljaisuus sai palan aika nopeasti nousemaan kurkkuun. Illalla sama ajatus nousi mieleen. Ei mitään. Koko päivänä. Ei auta kuin soittaa synnärille ennen Juliuksen uniaikaa, että mitäs nyt? Näytille. Okei me tullaan. Niin ketkä te? Minä ja mun esikoinen! Ei se käy, ei lasta saa tuoda tänne. No ei mulla ole sille mitään paikkaakaan tähän hätään, kun odotan yksin. Selvä, no pääsette tarkkailuhuoneeseen sinne voi tulla. Iso ja nöyrä kiitos.

    Jallun käyrät oli ihan priimaa ja sinne piirtyi liikkeitä vaikka niitä en tuntenut. Eli kaikki hyvin. Mutta se oli taas sellainen wake up call siihen, että mä todella odotan yksin. Ja se herätti sitten ajatuksia kirjoittaa aiheesta, että millaistako se sitten on?

    Odottaminen yksin

    Mullahan ei ole kokemusta raskausajasta kumppani rinnalla. Juliuksen isän kanssa erottiin rv14, joten hänetkin odotin yksin pääasiassa. Eli mitään tämä vs tämä lähtökohtaa mulla ei ole. Mulla on vain omia kokemuksia ja ajatuksia millaista se on omasta mielestäni ja miten me mahdumme yhteiskunnan suureen kuvaan mukaan.

    Miten sä jaksat? Miten pystyt siihen? Niin. Näitä kysymyksiä kuulen kerran viikossa. Ja lähestyn tätä yksinodottamista vähän samalta kantilta kuin koko yksinhuoltajuutta. Mulla ei ole kokemusta muusta, en mä koe sitä siis raskaana tai vaikeana. En kiellä ettenkö odottaisi jo aikaa kun raskausaika on ohi eikä maha vaikuttaisi joihinkin arkitoimiin, voisi siivota ilman supistuksia tai kyykkiä lattialla Juliuksen kanssa loputtomiin. Mutta tämä on lopulta vain 9 kuukautta. Se päättyy kyllä. Että vastaan aina vain että hyvin jaksan ja jos en meinaa jaksaa niin me hidastetaan pojan kanssa yhdessä tahtia.

    Toki olen onnekas. Selkä ei kipuile, liitokset on kunnossa ja iskias pysyy kurissa jumpalla ja kävelyillä. Saan tehdä töitä kevyeen tahtiin ja nukuttua yöni todella hyvin. Jos uniani joku häiriköi niin ennemmin se on tuo isompi muksu kuin tämä mahassa majaileva! Jos fyysisesti olo olisi tukala ja kipeä ja kamala niin eihän se hyväkään asenne pitkälle veisi. Kivut on aina kipuja.

    Kierros kaksi

    Koin yksin odottamisen vaikeammaksi Juliuksen kohdalla. En oikein tiennyt mihin kuvaan mahdun mukaan. Lastentarvikeliikkeet ja neuvolat tuntui ahdistavilta paikoilta. Olivat vain paikkoja, jotka muistuttivat miten asioiden kuuluisi yhteiskunnan mielestä olla. Alkuun jopa häpesin tilannettani. Eihän lasta nyt vaan kuulu odottaa yksin?

    Silloin itseäni auttoi hurjasti yksinodottavien vertaistukiryhmä, josta vinkkasi terveydenhoitajani. Huomasin kuuluvani johonkin enkä ollutkaan ainut. En ollutkaan vain nuorehko nainen, maha pystyssä, täysin tietämättä mitä se tulevaisuus tuo tullessaan.

    Nyt tälle toiselle kierrokselle on ollut paljon helpommat lähtökohdat. Jo se, että olen tietoisesti lähtenyt tähän yksin. Että todella odotan yksin. Tiedän mitä on olla äiti, olen jo äiti. Tiedän lapsiperhe-elämästä paljon. Tiedän mitä se on rankimmillaan ja parhaimmillaan. En ole vain tiedoton kulkija, joka odottaa ajan kulumista.

    Ja tiedän myös, että siellä on monia odottajia, joilla on fyysisesti se kumppani siinä rinnalla mutta henkisesti jossain muualla. Että mahansa lisäksi he kannattelevat paljon muutakin elämässään ja ehkä toivovat jopa asioiden olevan toisin. Siksipä en ikinä halua verrata ja sanoa yksinhuoltajuuden tai yksin odottamisen olevan rankempaa tai vaikeampaa kuin ihan parisuhteessa olevilla. Koska tilanteita on niin monia. Se asennekkaan ei aina pelasta

    Tässä todella odotetaan yksin

    Kommentit

    1. Samoja tuntemuksia odottaessani kuopusta, viidettä lastamme, esikoisen ollessa 7 v. ja käydessä toista kertaa eskaria. Olimme olleet 15 v. yhdessä puolisoni kanssa. Puolison työt olivat ympäri Suomea ja minkään näköistä tukiverkkoa ei ollut paikkakunnalla, jolla asuimme. Se oli raskasta. Muistan. Rukoilin iltaisin, ettei mitään erikoista sattuisi, koska silloin perheessämme oli vain yksi auto. Se, jolla puolisoni oli reissuhommissa. Kuljin kaikkien pienten kanssa joka päivä viemässä ja hakemassa esikoista eskariin/eskarista noin 1,5 km kävellen. Jossain vaiheessa puolisoni tuli taas viikonlopuksi kotiin ja hän oli tilannut Saksasta polkupyörän peräkärryn ja seisoi nyt eteisessä postista hakemansa laatikon kanssa ja alkoi sitä sitten avaamaan. Kun alkoi paljastua mitä siellä oli, minä juoksin vessaan ja lukitsin oven. Itkin. Paljon. Niin iso helpotus se oli minun elämääni. Puoliso oli hämillään kun tulin sitten takaisin silmien ympärillä punaiset renkaat; ”Mitä? Tuliko väärä? Pitääkö lähettää takaisin”? Kävin ultrassakin 4 pienen lapsen kanssa. Sain monesti huomata tuolloin, ettei oikeastaan mitään ole suunniteltu ottaen huomioon mahdollinen/mahdolliset sisarus/sisarukset. Kyllä, valitsimme itse näin emmekä kadu tätä. Meillä on 5 aivan huipputyyppiä enkä voisi olla onnellisempi. Nyt lapset ovat jo isompia ja elämä on helpompaa, meillä on kaksi autoa ja reissutyötkin vähentyneet. Selvisimme. Kuitenkin. Olen kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä rakkaideni kanssa. Tsemppiä kaikille!

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart