• Nainen isolla ännällä – sekä sen kolme muskettisoturia!

    Nainen isolla ännällä – sekä sen kolme muskettisoturia!

    Kaikensukupuolisten ihmisten tasa-arvosta vallitseva keskustelu sekä jatkuva uutisointi sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta ovat saaneet minut pohtimaan. Milloin tilanne lipui siihen, että monissa keskusteluissa joudun puolustamaan omaa haluani olla ”tyypillinen nainen”? Tai täsmentämään, että kyllä poikani ovat itse saaneet valita tiensä, mutta ovat siitä huolimatta pääasiassa tarttuneet ns. stereotyyppisiin poikien leluihin ja vaatteisiin? Asioiden esille nostaminen on eittämättä ollut myös hyvä, jotta jokainen ihmisryhmä saisi samanarvoiset oikeudet. Mutta näinhän tämä ei toteudu?

    Itse haluan kunnioittaa jokaisen yksilön päätöstä kulkea sitä polkua, jonka kokee omaksensa. Minä haluan huolehtia lapsistamme, miehestäni, kodistamme. Tiedän että meitä on muitakin, meitä joiden mielestä on mukavaa pohtia viikon askareita ja oikeasti nauttia niistä. Enkä tarkoita että nauttisin aina siitä vessan luuttuamisesta tai kaatuneiden mehujen pyyhkimisestä, mutta pääasiassa kyllä.

    Huomautan myös, että itse viihdyn kodin ulkopuolellakin. On mukavaa käydä juhlimassa, syömässä ja reissuilla ystävien kanssa. Silloinkin kuitenkin perhe on etusijalla, ja ensisijaisesti huolehdin kaiken kuntoon ennen poistumistani. Miehenikin osaa kokata ( ja hyvin osaakin ) ja muutkin kotityöt häneltä hoituvat. Én itsekään epäile tarttua niin kutsuttuihin perinteiisin miesten töihin jos tarvis on, mutta mieluusti jätän ne miehelleni – ja tämä jako sopii meille.

    Puolustelen arvomaailmaani

    Miksi sitten koen joutuvani toisinaan häpeilemään, ja varmasti hyvin useasti puolustelemaan arvomaailmaani? Selittämään, että en ole mikään nyrkin ja hellan väliin pelolla viskattu rätti, vaan oikeasti nautin tästä? Nykyään toki olen päävastuussa arjeastamme neljänä päivänä viikossa koska mieheni työskentelee toisaalla, mutta ajatukseni olivat samat jo ennen tätä.

    Nautin roolistani siinä määrin, että koen iloa siitä, että saan tehdä päivätyötänikin kotoa käsin. Olen keskustellut aiheesta taannoin tiivistikin, ja sain kuulla että annan itse lapsilleni huonoa esimerkkiä käyttäytymiselläni. Kodissamme lapset kyllä näkevät vanhempien tekevän kaikenlaisia töitä, vaikka pääasiassa arkiaskareet sujuvatkin perinteisimmissä rooleissa. Mielestäni tärkeämpää on se, että lapset kasvavat kodissa jossa vallitsee tasa-arvo, ja jokaisella on vapaus toteuttaa itseään omien halujensa mukaan.

    Perheestä huolehtiminen ja kodin viihtyisyys ovat itselleni ykkösjuttuja.

     

    Tiedän että sukupuolineutraali kasvatus ja sukupuolisensitiivinen kasvatus ovat eri asioita, mutta nykyisessä käytännössä nämä kaksi käsitettä tuntuvat menneet sekaisin. Meidän kolme poikaamme ovat luonteiltaan kaikki hyvin, hyvin erilaisia. Yksi on hyvin sosiaalinen pianonpimputtaja, toinen ujo ja hitaasti lämpenevä, kolmas määräilevä ja pomona kaikessa. Siitä huolimatta, että heidät on kaikki kasvatettu täysin samoin.

    Emme lokeroi lastamme

    Heti esikoisen ensiparkaisusta lähtien päätimme, ettemme haluaisi lokeroida lastamme, vaan hän saisi olla sitä, minkä tulisi kokemaan itselleen luonnolliseksi. Kaupasta ja kirpputoreilta mukaan on lähtenyt nukkeja, autoja, leikkikeittiö, rattaat, gormiteja, ninja-legoja, barbeja…Ja ylleen he ovat saaneet mitä ikinä ovatkaan halunneet – värillä, kuosilla, kuvilla tai millään muullakaan ei ole ollut väliä. Siitä huolimatta nykyään kun he saavat suurimmaksi osaksi päättää vaatekaappinsa sisällöstä itse, löytyy sieltä niin sanotusti perinteisiä poikien vaatteita.

    Saman muutoksen on kokenut leluhylly. Olen varjellut heitä parhaani mukaan siltä, etteivät he kokisi ympäristön tai yhteiskunnan asettavan heille paineita tai odotuksia sen suhteen, millaisia heidän tulisi olla. Mielestäni heitä ei ole ohjattu tietyntyyppiseen toimintaan. ”Silti” heistä kasvoi raikulipoikia jotka leikkivät sotureita, ja tämäkin tuntuu joidenkin mielestä olevan huono asia. Vaikka eikö sen nimenomaan piti olla se pointti – että lapset saavat olla sellaisia kuin ovat? Että tarkoituksena ei ollut vaihtaa rooleja keskenään, vaan ideana oli mahdollistaa lapsille uudenlaisia esikuvia sekä toimintatapoja, lapsen yksilöllisen kiinnostuksen pohjalta?

    Haastattelin lastenpsykiatri Jari Sinkkosta aiheesta joitain kuukausia sitten, ja kertoi olevansa hyvin pahoillaan siitä, että jotkin vanhemmat selkeästi ohjaavat lastaan siihen ”ei perinteiseen” suuntaan – siihen, jossa lapsen yksilönvapaus nimenomaan ei toteudu, ja jossa pahimmassa tapauksessa lapselle itselleen ei edes kerrota, kumpaa sukupuolta hän on.

    Mitä mieltä te olette? Millaista roolia te toteutatte arjessanne?

    Kommentit

    1. Jonna

      Tervetuloa Linda! Nainen isolla ännällä!

    2. Hyvä kirjoitus. Annetaan itsellemme, lapsillemme ja kanssaeläjille mahdollisuus ja tilaa olla omia itsejämme. Ei pakoteta mihinkään muottiin muttei myöskään moitita jos haluaa olla oman sukupuolensa mukainen ❤💪

    3. Kiva kun kirjoitit aiheesta, sillä olen usein miettinyt samaa. Meillä kotityöt jäävät usein itselleni sillä olen vielä lasten kanssa kotona, ja kyllä minäkin nautin niistä, tykkään pitää kodin järjestyksessä.
      Itselläni on poika ja tyttö, ja vaikka sen kummemmin ei kumpaakaan ole ohjattu mihinkään suuntaan on pojalla poikien leikit ja tyttö rakastaa hoitaa nukkeja ym. Vaikka tyttö nuorempana saa leikkiä niin paljon kuin haluaa ”poikien” leluilla, ei niistä kiinnosta kuin legot, mitkä ovat molemmille tarkoitettuja.

      Itse ainakin nautin siitä että saan olla nainen, tehdä naisten juttuja ja antaa mieheni tuntea itsensä välillä tosi mieheksi esim. Kantaa aina kauppakassit, tehdä naisten puolesta ne miehekkäät jutut.

    4. Heti hienoa asiaa kirjoitat, niin ollaan samoilla linjoilla näissä asioissa. Meillä on niin perinteinen perhemalli kuin olla voi: mies tekee koneyrittäjänä tosi pitkiä päiviä ja viikkoja, mää oon kotona hoitanu lapset ja kaikki kodin työt. Tästähän sitä on sitten saanu kuulla kyllästymiseen asti vaan enää ei päivittelijät hetkauta suuntaan eikä toiseen. Lapsia on kaks, tyttö ja poika ja kumpiki on aina saanu olla mitä on, minä en rupia ohjaamaan suuntaan enkä toiseen. Sen oon sanonu ja koittanu siihen kasvattaa että kaikki saa olla semmosia ku on ja kaikkia pitää kunnioittaa. Sitä kunnioitusta oottasin myös muilta ihmisiltä meiän perhettä kohtaan.
      Mukava ruveta seuraamaan uutta blogia. 🙂

    5. Hienosti kirjoitat naiseudesta. Meitä naisia on joka lähtöön. Olin tyttöjen synnyttyä kotona kuusi vuotta jotka olivat elämäni parasta aikaa. Sain seurata lasteni kasvua läheltä ja osallistua kaikkeen. Siinä hoidon kodin, lapset yms ja kehtasin vielä pitää siitä. Lasten isä teki pitkää päivää yrittäjänä ja mielestäni olin etuoikeutettu,kun sain olla ” vain” kotona. Nyt elämääni kuuluu tyttärenpoikani joka on luonani viikoittain. Nautin mummoilusta niin kauan ,kun poika haluaa tänne tulla.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart