• En rakasta mun omaa lasta?

    En rakasta mun omaa lasta?

    Niin – mitä jos en rakasta mun omaa lasta? Tai tarkemmin sanottuna, siihen meni pitkään.

    Jokainen raskaana ollut tietää sen valtaisan tietotulvan, jonka etenkin esikoisen odotus tullessaan tuo. Sen lisäksi että opit ison litanian uusia termejä ja sinusta tulee mahtavan hyvä kuppiin pissaamisessa. Neuvolasta, läheisiltä ja keskustelupalstoilta valuva tietomäärä on infernaalinen. Saat tietoa imetyksestä, synnytyksestä, raskaus- ja imetysajan ravitsemuksesta, vauvanhoidosta, soseista…you name it. Yksi asia joka kuitenkin loistaa mielestäni edelleen poissaolollaan, on kiintymyssuhteen ja rakkauden syntyminen lapseen.  Puhutaan sen tärkeydestä, toki, ja sitä se eittämättä onkin. Suurinta osaa tuntuu kohtaavan se onni, että rakkaus omaan lapseen syntyy nanosekunnissa. Se mieletön yhteys jonka saat pieneen ihmiseen, kun hänet lasketaan syliisi ensimmäisen kerran. Voittamaton varmuus siitä, että yhdessä tulette selviämään kaikista esteistä. No, mitäpä jos sitä ei tulekaan?

    Koska tunnen rakkautta?

    Oma esikoiseni syntyi raskausviikolla 36, useamman päivän käynnistelyn päätteeksi. Synnytys ylipäätään oli kokemuksena omituinen, minulle ei oikein kerrottu missä milloinkin mennään. Ensin näytti siltä että synnytys ei etene mihinkään, ja sitten homma räjähti käsiin. Lähes paniikkiin päättynyt synnytys eskaloitui siihen, kun vauva vietiin elvytettäväksi ja siitä teho-osastolle. Muut kärrättiin synnyttäneiden osastolle vauvan kanssa, minä sain valokuvan. Seuraavana aamuna minut kärrättiin katsomaan vauvaa. Ja voi. Kymmenen pientä sormea, kymmenen pientä varvasta. Niin kaunis pieni poika, vähän tummaa tukkaa. Jokin sisimmässä kyllä liikahti, eikä fiilis nyt aivan hälläväliä ollut. Painotan kuitenkin, että synnytyksen jälkeen kaikki tunteet ovat sallittuja! Mutta en minä tuntenut rakkauden valtaavan minua. Tunsin liikutusta, hämmennystä ja pelkoa. Viikon kuluttua meidät vihdoin kotiutettiin, ja pääsimme aloittamaan elämäämme perheenä. Olin tässä vaiheessa ehtinyt viettämään vain reilun vuorokauden kahden lapseni kanssa.Vauva-arki lähti sujumaan hyvin, minä nautin siitä kovasti. Kylvetin, syötin, halailin, lallattelin ja olin läsnä. Tapasimme muita äitejä lapsineen, kävimme värikylvyssä ja muskarissa. Elimme tuikitavallista lapsiperheen arkea jossa lapsen tarpeista täytettiin muitakin, kuin vain ne pakolliset. Haluan uskoa, että minun tunneongelmistani huolimatta hänen ensimmäinenkin vuotensa oli onnellinen ja täynnä rakkautta.

    Romi elokuussa 2010.

    Mutta.

    Odotin alati, että koskahan se tunne tulee. Sellainen tajunnan räjäyttävä rakkaus. Valoin itseeni uskoa, että kyllä se sieltä vielä tulee. Vaikka lapsi oli minulle tärkeä, minun oli aivan pienenä vauvanakin helppoa antaa hänet hoitoon. Kylläkin vain omille vanhemmilleni, jotka suhtautuivat valtavan innokkaasti ensimmäiseen lapsenlapseensa. En siis vain dumpannut lastani johonkin, sentään. En myöskään ole koskaan hetkeäkään katunut lapsiamme, yhtäkään heistä. En olisi antanut pois, missään nimessä. Itselleni ensimmäinen vuosi oli vain suoranaista suorittamista, rakastumisen tunteen odottamista. Lapseni oli yli vuoden, kun tajusin yhtäkkiä rakastavani häntä ylimaallisen paljon. Hoitoon antaminen ei tuntunut enää kovin mielekkäältä, halusin itse viettää aikaa hänen kanssaan enemmän. Tunsin yhteyden.  Tunne oli hiipinyt kuin varkain, tajusin sen kertaheitolla. SIIHEN MENI VUOSI!

    Tietoisuutta on lisättävä

    Miksi kukaan ei kerro tätä? Siis ihan oikeasti käsittele asiaa odottavan äidin kanssa, keskustele kasvotusten, myös synnytyksen jälkeen? Minulle asia oli raskas,  koen huonommuutta tästä vielä kahdeksan vuoden jälkeenkin. Tuntui siltä kuin ympärilläni muut äidit olisivat sukeltaneet välittömästi siihen rakkauskuplaan, jonka ulkopuolella minä seisoin hämmentyneenä oman lapseni kanssa. Kun keskimmäinen lapsemme sitten reilut kuusi vuotta sitten syntyi, osasin olla hieman varautuneempi. Tämäkään synnytys ei aivan nappiin mennyt, sairastuimme kumpainenkin ja vauva kuljetettiin taas teholle.

    Vili elokuussa 2012.

    Rakkauden tunne ja kiintymys syntyi kuitenkin paljon nopeammin, kuin ensimmäisellä kerralla. Ei kuitenkaan tälläkään kertaa vielä synnytyssalissa. Vasta yli kolme vuotta sitten kun synnytin kolmannen poikamme, se jysähti minuun sillä sekunnilla kun vauva laskettiin rinnalleni. Tajusin mistä niin monet olivat puhuneet, pääsin vihdoin kokemaan sen tunteen.  Joillain ei ole minkäänlaista perusteetta sille häkeltyneelle, ei niin rakastuneelle tunteelle, ja sekin on täysin hyväksyttävää. Omalla kohdallani koen, että vaikeahkoilla aluilla oli iso osansa meidän yhteisen tiemme rakentumisessa. Tiedän, että meitä on muitakin, jotka kokevat asian näin. Jo vuosien ajan olen itse onnekseni kokenut rakkautta ja syvää yhteyttä kaikkiin poikiini, ja suhteeni heihin on hyvä, lämmin ja läheinen. Meillä ollaan läsnä, puhutaan kaikesta ja halataan paljon. Kaikki eivät ole näinkään onnekkaita, ja heidän pitäisi saada tukea vanhemmuuteensa ja hyväksyntää tunteilleen.

    Timi maaliskuussa 2015.

    Kommentit

    1. Kuulostaapa tutulta.
      Esikoinen on 4 vuotta, enkä vieläkään hänen kohdallaan koe sitä ylimaallista rakkaudentunnetta, mistä niin paljon puhutaan. Hän joutui samalla tavalla suoraan lastenosastolle pariksi viikoksi salista. Sain sentään hetkeksi rinnalleni, mutta suurin tunne oli hämmennys. Kiva tyyppi, hyvä käytöksinen lapseksi ja ihana pieni poikahan hän on. Mutta…
      Kuopus sen sijaan… Rakkauden tunne oli aivan välitön. Tekisin mitä vaan hänen vuokseen.
      Yritän kohdella poikiani tasapuolisesti, mutta tuntuu, että helpompaa se on kuopuksen kohdalla. Ehkä tämä on semmoinen perusluonnekysymyskin. Esikoisella synkkaa paremmin isin kanssa ja minulla kuopuksen kanssa. Minä sen sijaan menetän hermoni esikoisen toilailuihin sekunnissa.. toisaalta isillä sama kuopuksen kanssa.

    2. Samanlaisia tunteita täällä koettu.
      Esikoisen synnytys käynnistettiin yliaikaisena ja oli lopuksi aika rankka imukuppeineen kaikkineen. Ekassa yhteiskuvassa näkyvät kyyneleet olivat ainoastaan kivun aiheuttamia… Niinä parina yönä, mitkä sairaalassa vietettiin, oli ihan mukava antaa vauva pariksi tunniksi kätilöiden hoiviin, että sai itse nukkua. Kotona sitten ihmettelin, että tässä mulla on tällainen söpö vauva, mutta sille asteelle tunteet jäivät pitkäksi aikaa.
      Kuopuksen synnytys oli luonnollisempi ja helpompi, ja liikutuksen ja rakkauden itku tuli heti, kun sain pojan paidan alle. Jouduttiin viettämään viikko sairaalassa (potilashotellissa onneksi), enkä kertaakaan antanut vauvaani kätilöille hoidettavaksi. Oli kauhea ajatus luopua hänestä minuutiksikaan.
      Esikoinen on nyt 6 ja kuopus 3, ja vaikka koen rakastavani molempia yhtä paljon, on tarve pitää poikaa lähellä yhä paljon suurempi. Haluaisin jatkuvasti sylitellä häntä ja nuuskuttaa pörröpäätä. Onneksi hän onkin ihan sylivauva edelleen!

      Ahdistuneena olen joskus miettinyt, miten kauheaa olisi ollut, jos esikoisen kanssa tunteet olisivat olleet noin voimakkaat, ja kuopuksen kanssa tunnetta ei olisikaan tullut! Miten kauhealta se olisikaan tuntunut, jos ei olisi osannut toista rakastaa niin kuin ensimmäistä! Nyt voin vain olla onnellinen, että sain myös kokea välittömästi syttyvän äidinrakkauden.

    3. Lapseni ovat 5- ja 7-vuotiaat. En tunne kummankaan kohdalla mitään jumalaista rakkautta, lähinnä tiedostan vastuuni ja huolenpitovelvoitteeni. Omalla kohdallani paluu töihin perhevapaalta n. neljä vuotta sitten toi raskaan stressin, enkä vieläkään osaa tasapainotella työn ja perheen välillä, vapaa-aikaa ei sitten olekaan (ns. omaa aikaa on ajaminen töihin ja kotiin). Se varmasti vaikuttaa osittain tunteisiini. Suren asiaa aika ajoin, koska tiedän lapsuuden kokemusten merkityksen esim. itsetunnon kehittymiseen. Väännän naamalleni ihastuneen ilmeen, kun lapsi tuo kolme kiloa askartelua kotiin joka päivä. Aitoa tunnetta se ei ole.

      Onneksi puolisoni tuntuu rakastavan lapsiamme. Luultavasti juuri myös siksi lapsemme tukeutuvat hädässä häneen, eivätkä äitiinsä.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart