• Kun äiti ei aina vaan jaksakaan.

    Niin mitäs sitten? Meillä on nyt viikon sairastelut takana, eka Julius ja sen jälkeen tottakai minä. Siihen yhdistettynä jo viikon pari jatkunut tummempi ja herkempi mieli. Väkisinkin nousee mieleen ajatus, että mitäs jos ja kun äiti ei aina vaan jaksakaan?

    Lähtökohtaisesti oon hyvin onnellinen ja kiitollinen meidän elämästä. Mutta nyt on jo toinen kerta tämän raskauden aikana kun mieli tuntuu mustalta eikä vaan naurata tai hymyilytä. Ihanat ja onnelliset asiat eivät tunnu niin ihanilta ja onnellisilta. Mielen ennemmin valtaa omat epäonnistumiset äitinä ja ihmisenä kuin onnistumiset. Olo on väsynyt ja herkkä. Koska tämä itselleni sattuu toisen kerran odotuksen aikana niin syytän hormoneja. Ei se toki asiasta yhtään sen kivempaa tee, mutta jotenkin siedettävämpää. Pitkään elämässäni on vallinnut ajatus, että ilman huonoja hetkiä, ei hyvät tunnut hyviltä. Ja sitä yritän iskostaa tähänkin hetkeen. Ilman tälläistä pientä taantumaa ei se onni tunne jälleen yhtä suurelta onnelta.

    Paljon mietin, että onko tämä vaan joku erilainen äidiksi kasvamisen prosessi kuin esikoisen kohdalla. Olen jo äiti, tiedän mitä elämä on, mutta tiedänkö sittenkään. Onko musta siihen? Itse ahdistun suurista muutoksista aina ja onhan lapsen saanti nyt yksi suurimmista. Onko tälläinen mielen mustuminen oman pääni tapa hidastaa ja prosessoida asioita? Kuten millainen olen äitinä, riitänkö kahdelle näin vai onko muutoksia tehtävä. Onko se keino pakottaa pää rauhottumaan ja ymmärtämään että pian olen vastuussa kahdesta alamittaisesta?

    Peilinä tunteille

    Mutta koska olen herkästi suorittajaäiti joissain asioissa ja siihen päälle yksinhuoltaja niin tälläiset tunnepuolen asiat on vaikeita käsitellä. Kahden vanhemman perheessä jos toinen vanhempi on siipi maassa niin toinen kannattelee ja lapset näkevät hänet ”normaalina”. Yksinhuoltajana lapsi peilaa kaiken minusta ja sehän saa suorittajamutsin hälytyskellot huutamaan. Lapseni ei ansaitse tälläistä. Vaikka normaalia elämäähän me eletään; käydään päiväkodissa, kaupassa, syödään, nauretaan, kasvetaan ja nukutaan. Mutta tunnustan että se terävin kärki ja ilo minusta puuttuu.

    Yritän ottaa nämä siis aina suurena oppituntina. Armollisuutta itselleni. Välillä on ihan okei olla vähän vähemmän iloinen ja onnellinen. Ei Julius tai minä kumpikaan siitä mennä. Mutta myös suorittajana ja perfektionistinä antaa armoa itselle että vähemmänkin on hyvä. Mä riitän, ei elämä ole aina yhtä onnea ja kukoistusta ja silti se voi olla tosi hyvää.

    Että ei sen äidinkään tarvii aina jaksaa 100% lasissa. Välillä se 60% on myös ihan hyvä!

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart