• Milloin lapsia alettiin vihaamaan ja äitiydestä tuli paskaa?

    Milloin lapsia alettiin vihaamaan ja äitiydestä tuli paskaa?

    Milloin lapsia alettiin vihaamaan ja äitiydestä tuli paskaa? 

    Riku Rantala kirjoitti vuonna 2012 Helsingin Sanomien kolumnissaan seuraavasti.

    ”Mis­sään päin maail­maa en ole koh­dan­nut yh­tä vi­ha­mie­lis­tä suh­tau­tu­mis­ta lap­siin kuin Suo­mes­sa. Muualla maailmassa lap­sia sie­de­tään, kos­ka hei­tä pi­tää sie­tää– se kuu­luu hy­viin ta­poi­hin”.

    Asiaa enemmänkin teoreettisesti ja vähän vähemmän empiirisesti tutkittuani tulin aikoinaan samaan lopputulokseen Rantalan kanssa. Samalla linjalla asiassa oli myös Iltalehden toimittaja Anu Karttunen: ” Suomessa lapsia saa haukkua mielin määrin”. Toki meillä täällä ovat asiat hyvin lasten oikeuksien suhteen, ja lastensuojelukin toimii suhteellinen hyvin. Mutta nyt ei puhuta niistä.

    Riku Rantalan ruotii kolumnissaan sitä, että lapset eivät saisi esimerkiksi ravintoloissa näkyä. 

    Miksi on sopivampaa olla negatiivinen kuin positiivinen?

    Vihapuhe lapsia, äitiyttä ja yleisesti vanhemmuutta kohtaan on vallannut keskusteluryhmät sekä somen. Uskon, että näissä esiintyvät yhteyksissä esiintyvät keskustelut ja julkitulot ovat valitettavasti vain jäävuoren huippu. Jos klikkaatte itsenne joillekin monista vilkkaista keskustelusivustoista, otetaan esimerkiksi vaikkapa vauva.fi, ei tarvitse silmäillä puoltakaan minuuttia kun näitä keskusteluja on löytänyt jo lukemattomia. Samaten vaikkapa hyvässä hengessä vanhemmuudesta bloggaavista löytää pilvin pimein negatiivissävytteisiä kirjoituksia, miten jokin on varmasti vinossa koska bloggaaja on aina niin iloinen ja puhuu nätisti lapsistaan. Siis oikeasti?!

    Otetaan tähän esimerkiksi kaksi erilaista päivitystä, jotka molemmat julkaistaan samaan paikkaan Facebookissa, vilkkaaseen vanhempien keskusteluryhmään.

    Ensimmäisessä päivityksessä perheen äiti kertoo miten totaalisen paska päivä hänellä on ollut. Tai oikeastaan paska viikko, kuukausi, vuosi. Elämä. Lapset ovat paholaisen kätyreitä, jotka lähestulkoon pilaavat vanhempiensa elämän. Arki on raskasta ja ainoa varma on tasainen vitutus.

    Sitten toinen päivitys. Tässä päivityksessä perheen äiti kyselee että mites muiden päivä on mennyt? Hän tulee kertoneeksi että oma päivä on ollut tosi mukava, lapsien kanssa yhdessä kokattu ja ulkoiltu. Ei mene tasan montaa minuuttia, kun joku rohkeaksi kutsuttu heittää ensimmäisen ilkeän kommentin. Joka saat tykkäyksiä. Ja vastauksia, puoltavia sellaisia. Yksi tulee kertomaan miten helvetin kamalia omat lapset ovat, ja niiden kanssa ei ainakaan voi kokata. Kaivetaan ehkä vähän törkyä aloituksen tekijän henkilökohtaisesta profiilista. Ja jatketaan. Jos samainen ihminen uskaltaa paria viikkoa myöhemmin kysyä apua vaikka nelivuotiaan uhmakkaaseen käytökseen, niin voitte olla varmoja että tämä nostetaan esille. Kysytään,  että eikö sulla pitänyt olla täydellinen arki?

    The more the merrier.

    Jos kaikki on paskaa, hae apua – minäkin hain!

    Nyt on saatu aikaiseksi ilmapiiri jossa on täysin sopivaa kuuluttaa äitiyden synkintä puolta, aivan kuin se olisi kokoaikainen ja normaali olotila. Ja sitten syyttää siitä lapsia. JA saada siihen vertaistukea, enkä tarkoita avun hakemiseen. Ei äitiys ole paskaa. Jos on, hankkikaa apua. Mielestäni sen pitäisi olla näiden keskustelujen lähtökohtana – jos pienten lasten äiti kokee elämänsä olevan aivan paskaa, jokin on vialla. Ja minä väitän, että nykyinen ilmapiiri, valtavat someryhmät ja siellä käytävät keskustelut vauhdittavat tätä kyynisyyden kulttuuria.  Jokaisella on oikeus kaikkiin tunteisiin, olotiloihin ja oman pahan olonsa purkamiseen ilman moitteita. Mutta koko asia on käännetty aivan nurin niskoin, lapsiarkeen ja vanhemmuuteen on lyöty negatiivisuuden leima. Se luo vääristyneen kuvan äitiydestä, se antaa yhteiskunnalle luvan jokaisen lapsen kohtaamiseen vihamielisin ennakkoluuloin varustettuna. 

    Olen itse kärsinyt uupumuksesta, masennuksesta, palanut miltei loppuun äitinä. Olen huutanut lapsilleni turhaan. Mutta hain apua. En tälläkään yritä nostaa itseäni jalustalle, vaan korostaa sitä ettei oman elämänsä, vanhemmuutensa ja arkensa vihaaminen ole millään tavoin normaali olotila.  

    Äitiys ei ole paskaa, eikä lapsia tule vihata.

    Lapsistrategia2040 – kohti lapsimyönteisempää Suomea!

    Hallitus on myös herännyt maassamme vallitsevaan, lapsia koskevaan vihapuheeseen ja käynnisti keväällä 2018 Lapsistrategia 2040-projektin.  Todella tiivistettynä Lapsistrategia 2040-hankkeen ideana on luoda sekä vahvistaa lapsi- ja perhemyönteistä yhteiskuntaa. Yksi lempibloggaajistani, Iina, oli päässyt myös mukaan aivoriiheen, joissa vaikuttajat yhdessä pohtivat ainakin omia mahdollisuuksiaan asenteiden muuttamiseksi. Toivon todellakin että asenteet tulisivat muuttumaan kansallisella tasolla, ja lopputuloksena olisi lapsi- ja perhemyönteisempi yhteiskunta.

    Mun lapsi on huipputyyppi, sun lapsi on huipputyyppi, me ollaan huipputyyppejä. Huono päivä on joskus jokaisella, olisi tyhmää väittää ja naiivia kuvitella, että jollakin menisi kaikki aina aivan putkeen, eikä koskaan oma naama, lapsen naama tai koko maailma vituttaisi. Ja kaikki tunteet on hyvä tiedostaa. Se ei kuitenkaan tarkoita mielestäni sitä, että nykyisen kaltainen ilmapiiri ja asenteet olisivat kenenkään kannalta edes tyydyttäviä. Haluan itse olla mukana luomassa lapsi- ja perhemyönteisempää yhteiskuntaa, jossa mun lapset ja ehkä ne lapsenlapsetkin saavat varttua.

    xoxo, 
    Linda

    Ps. Ylimmässä kuvassa olen viemässä kuusivuotiaan poikani yksisarvista kylämme keppihevosten estekisoihin. Kunniatehtävä. 

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart