• Pilleripurkin muotoinen onni

    Pilleripurkin muotoinen onni

    Pilleripurkin muotoinen onni – tai ainakin melkein.

    Koulussa kympin lapsi – kotona mikään ei onnistu

    Esikoispoikamme käytös alkoi muuttumaan merkittävästi esikouluvuoden aikana, noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Poikamme on vanhempiensa tavoin ollut aina voimakastunteinen, impulsiivinen ja räiskähtelevä – mutta tämä oli jotain muuta. Aluksi laitoimme muutokset uhman ja kasvun piikkiin, itseasiassa pitkänkin aikaa. Tilanne kuitenkin paheni, ja hiljalleen se alkoi vaikuttamaan arkeen hyvin kokonaisvaltaisesti. Vaikka koetimme kovasti olla vakaita vanhempia, pinna alkoi esikoisen kanssa palaa paljon herkemmin, yhteentörmäyksiä tuli jatkuvasti. Poika oli ärtyisä, riidanhaluinen ja todella huumorintajuton. Koulussa ongelmia ei ollut, mutta kotona hän ei ollut kykenevä keskittymään juuri mihinkään. Kaverisuhteet alkoivat kärsiä. Illat alkoivat olla loputonta riekkumista siitä huolimatta, että samat täsmälliset rutiinit olivat olleet käytössä hänen syntymästään saakka. Yöt saattoivat keskeytyä aamukolmen raivokohtauksiin, aloimme huomaamaan että lapsen oli todella vaikeaa erottaa oikeaa ja väärää, ja erilaiset arkiset asiat olivat hänelle todella haastavia. Siitä huolimatta että hän on koulussa kympin lapsi ja oppii asiat mielettömän nopeasti, kotona hänellä on ”pakka levällään” kokoajan, aivan sama mitä koetimme tehdä. Tuntuu siltä kuin hänen päänsä sisällä olisi jatkuva kaaos, joka ulottuu kaikkialle hänen ympärilleen.

    Avun pyytäminen ei ole merkki huonommuudesta

    Paras ystäväni koetti puhua minulle järkeä varmaan ainakin vuoden ajan, ja kehotti meitä hakemaan apua. Hän ohjeisti minua soittamaan esimerkiksi neuvolaan, ja kertoi omaa näkemystään siitä, miten vahvasti hän näki samoja piirteitä omassa adhd-pojassaan ja meidän pojassamme. En ole mielestäni suhtautunut avun hakemiseen koskaan mitenkään kauhistellen, eikä minussa ole asunut sellaista ”itse on pakko pärjätä ja apua ei pyydetä”-mentaliteettia, mutta jostain syystä tämän asian kohdalla avun hakeminen oli hirveän vaikeaa. Lopulta sitten menneenä syksynä jokin sai meidät tajuamaan, että tämä ei voi jatkua näin. Mieheni oli aiemmin sitä mieltä, että asiaa nimeltä adhd ei ole olemassa. Minä olin se, joka soitti neuvolaan, kertoi tilanteesta ja ilmoitti että nyt me tarvitaan apua.

     Esikoinen kesällä 2016, ennen kuin pahin osuus alkoi.

    Syyllisyyttä ja helpotusta

    Useiden käyntien ja tutkimuksien jälkeen pidimme hiljattain vielä palaverin koulussa, jossa paikalla olivat terveydenhoitaja, psykiatrinen sairaanhoitaja, opettaja, lääkäri ja vanhemmat. Poikamme opettaja on aivan ihana, kymmenien vuosien opettajanuran tehnyt nainen, joka toi myös vahvasti oman näkemyksensä esiin palaverissa. Hän koki, että Romi pärjää koulussa äärimmäisen hyvin, mutta selkeästi pinnistelee aivan äärimmillään, ja uskoi hyvin että kotona ”hän antaa periksi” ja asiat leviävät. Kuuden kuukauden tutkimuksien ja tämän palaverin päätteeksi lääkäri teki päätöksen adhd-lääkkeen aloittamisesta. Hän myös näki tilanteen niin, että todennäköisesti ongelmat olisivat heijastuneet kouluunkin jo lähimmän vuoden aikana. Tavallaan se oli helpotus, tavallaan ahdisti. Kun mieheni lähti apteekkiin ostamaan lääkettä, mietin että teemmekö me nyt ihan oikein? Itselläni on melko tuore ja hyvin ikävä kokemus lääkityksistä ylipäätään, ja se heijastui vahvasti tähän. Palaveria seuraavana aamuna kuitenkin annoimme pojallemme ensimmäisen Concerta-tabletin.

    Miksi venytin avun hakemista liian pitkään?

    Tiedättekö mitä sen jälkeen on tapahtunut? Kärjistettynä sanoen – tuntuu siltä, kuin olisimme saaneet poikamme takaisin. Ystävääni lainaten, ei tämä varmaan autuaaksi tee, mutta jotain tässä nyt loksahti lujasti kohdilleen. Se sama hymyilevä ja huumorintajuinen poika ilmestyi myrskypilvien takaa, hän vaikuttaa levollisemmalta ja vapautuneemmalta. Hän jaksaa keskittyä asioihin, ja koulustakin olemme saaneet viestiä siitä että huolellisuus on parantunut entisestään. Jatkuva riidanhaastaminen on loppu, hän malttaa kotona keskittyä piirtämään, ei saa raivokohtauksia joissa tavarat lentelevät…lista on aika pitkä. Tilanteen vakavuutta ja ahdistavuutta on hankalaa kuvailla sanoin. Sen lisäksi että huoli lapsesta oli valtava, oma jaksaminen roikkui rotkon reunalla. Nyt poika ei vaikuta siltä että lääke olisi tehnyt hänestä sellaista tasapaksua zombieta, vaan hän vaikuttaa oikeasti onnellisemmalta, ja hallitsee tunteitaan. Ja se tuntuu niin hyvältä. Sekä ihan helvetin pahalta – miten saatomme vanhempina odottaa avun hakemista näin pitkään?

    Ei heikkous tai puute, vaan supervoima.

    Oma vanhemmuus voi paremmin

    Ehkä on liian kärjistettyä tosiaan sanoa että se onni siellä pilleripurkissa asuisi, mutta ainakin sieltä ilmestyi huomattava helpotus. Aiemmin toleranssi esikoisen suhteen oli ihan nollissa, niin kurjaa kuin se olikin. Kun jatkuvasti joutuu kymmeniä kertoja päivän aikana vääntämään aivan jokaisesta asiasta ja kuuntelemaan toistuvaa raivoamista ja huutamista, ei hermoja ollut nimeksikään. Se oli väärin, tiedän. Siltin sorruimme aivan liian usein suuttumaan takaisin, huutamaan ja hermostumaan. Aivan toisin kuin kahden pienemmän veljen kanssa. Nyt tilanne on palautunut siihen, että osaamme itsekin pysyä rauhallisina ja vakaina auktoriteetteina. Ei arkemme aiemminkaan mitään loputonta via dolorosaa ja jatkuvaa pahaa oloa ollut, elämä on vaikeuksista huolimatta ollut ihanaa, mutta nyt huomaamme kyllä suuren taakan poistuneen harteiltamme.  Suurista ongelmista huolimatta jaksoimme myös pahimman kauden ajan tsempata lasta, ja tietenkin sama linja jatkuu myös nyt.

    Adhd on rikkaus, ei puute!

    Lääkitys ei ole meille tabu, ja lapsikin otti asian vastaan oikein hyvin, sillä asiasta on keskusteltu paljon. Hän tietää että on aivan erityisen ihana ja fiksu, eikä tämä lääkitys tarkoita että hän olisi ketään huonompi, vaan haluamme että hänellä on parempi olla. Ja niin, nyt mieskin uskoo että on olemassa asia nimeltä adhd. Asiaa lisää tutkittuani törmäsin useampaankin tutkimukseen jossa kerrottiin adhd:n olevan yhteydessä ennenaikaiseen syntymään, äidin raskausmyrkytykseen sekä syntymän aikaiseen hapenpuutteeseen. Poikamme syntyi raskausviikolla 36, synnytys käynnistettiin raskausmyrkytyksen vuoksi ja hän ei hengittänyt syntyessään – hänet elvytettiin. Sattumaako? En tiedä, eikä se tieto enää lohduttaisikaan. Itse adhd:ta en pidä mörkönä – näen sen yhtenä rikkautena, valtavaa mielikuvitusta ja luovuutta tuottavana ominaisuutena muiden joukossa. Matkamme Concertan kanssa ei ole ollut vielä pitkän, ja uskon (tiedän?) että tälle taipaleelle tulee mahtumaan vielä haasteita, mutta uskon vahvasti että suunta on oikea.

    Esikoinen sairaalan teho-osastolla syntymänsä jälkeen, elokuussa 2010.

    Millaisia kokemuksia teillä on adhd:sta ja sen hoidosta? Kattavasti adhd:sta kertoo tämä saitti, jos haluatte käydä lukemassa. 

    Jalkapallomaalit - Tilaa tästä!

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart