• Pilaanko vain kaiken?

    Edelleen yhdessä osassa. Huomenna 40+0 eli suuri päivä eli laskettuaika. Tiedän, harva vauvoista päättää niillä päivillä syntyä, mutta onhan se silti aina sellainen vedenjakaja. Väkisinkin. Viikonloppuna vietin yön osastolle Jallun vähäisten liikkeiden takia. Kun pimeys laskeutui ulos ja tajusin olevani täysin yksin niin mielikin synkkyi kovasti. Hormonit varmasti auttoi asiaa parhaansa mukaan. Pilaanko vain kaiken synnyttämällä tämän toisen lapsen?

    Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 61B84022-B084-484B-9AFE-4D04A333F95C-768x1024.jpeg

    En tiedä onko ajatukset täysin normaaleja toista lasta odottavalle. Pilaanko meidän perheen? Esikoisen elämän? Tunteeko hän enää ikinä olevansa rakastettu? Miten itse selviän niin suuresta muutoksesta? Yhden lapsen äidistä kahden äidiksi. Onko minusta siihen? Riitänkö? Yhden kasvattaminen kunnolliseksi kansalaiseksi on jo oma juttunsa, pystynkö siihen kahdesti? Ihan itsenäisesti?

    Meillä on Juliuksen kanssa hyvin tiivis symbioosi, kahdestaan kuin olemme koko nämä 3 vuotta eläneet. Meillä on ollut vain toisemme. Olemme käyneet läpi ihan hirveästi asioita ja vaiheita, vain kahdestaan. Nyt yhtäkkiä yhtälöön lisätään uusi vauva, perheenjäsen. Juliuksen maailmassa tilanne on verrattavissa siihen kuin kumppani toisi uuden seurustelukumppanin meille asumaan. Kaikki muuttuu. Meillä ei ole enää vain toisiamme.

    Muutosvastarinta

    Toki tiedostan että pikkuveli tuo paljon meidän elämään, erityisesti Juliuksen elämään, sellaista mitä en osaan edes kuvitella. Niin paljon enemmän hyvää kun alun järkytystä. Julius saa elämänmittaisen ystävän, sielunveljen. Meidän perhe uuden ilostuttajan, kiukkuajan ja ajatustensa kertojan. Silti jotenkin nämä loppuajan hormonit saa koko asiasta ajoittain kovinkin pelottavan. Olen yleisesti (tuttuja varmaan huvituttaa tämä) muutosta vastaan, tykkään pitää asiat omissa uomissaan ja ahdistun muutoksista. Kun en tiedä mitä tulee tapahtumaan, en tiedä uutta normia tai arkea mitä se on. Miksi sitten teen tälläisiä muutoksia elämäämme? Muutan yksin toiseen kaupunkiin vailla tukiverkkoja, teen toisen lapsen luovutetuilla soluilla? Varsinkin kun Juliuksen terveys pienempänä oli mitä oli.

    En halua antaa ahdistuksen ja pelon viedä meidän elämää. Muutos voi olla ja onkin usein pelottava, mutta se myös usein tarkoittaa että jotain suurta ja mahtavaa on mahdollista tapahtua. Elämän hienoimmat asiat eivät tapahdu omalla mukavuusalueella. Että vaikka nyt pelkään Jallun syntymän tuomaa muutosta, pelkään Juliuksen reaktiota, hänen elämänsä muutosta, omaa kykyäni olla äiti kahdelle ja selvitä varsinkin alun mylläyksestä niin silti hän tulee olemaan meidän perheemme toinen suuri siunaus, aarre, jota en vaihtaisi peloistani huolimatta mihinkään.

    Kommentit

    1. Avatar

      Täysin normaaleja pelkoja ja tuntemuksia. Itse olen kokenut samanlaisia ajatuksia läpi jokaisen raskauden aikana. Tottakai ne ajatukset tulee kun kyse näin suuresta muutoksesta. Luonnollista että muutos aina myös pelottaa ja se pelko tuottaa noita ajatuksia.
      Mutta kaikki kolme lasta on meilläkin antanut enemmän kuin ottaneet niin meille vanhemmille kuin toisilleenkin.
      Annat Juliukselle parhaan mahdollisen lahjan kun hän saa pikkuveljen!

    2. Avatar

      Mä kans ihan hirveen muutosvastarintainen kaikessa. Onnea uudesta lapsukaisesta! Meillä syntyi joulukuussa toinen poika ja ikäeroa 2v 4kk. Melko samat mitat täällä. Varautuisin melkoisiin tunteiden laidasta laitaan menemiseen just sen lapsivuodeajan 3kk. Tosi paljon Tsemppiä alkutaipaleelle 🌷

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart