• Kuinka sinä synnyit?

    Synnytystarinat. Ne kiinnostaa AINA odottavia äitejä. En ikinä kirjoittanut mihinkään Juliuksen synnytystä, ehkä olisi pitänyt. Se oli pitkän pitkän, joten yksityiskohdat ovat varmasti jo vuosien saatossa unohtuneet. Elielin synnytys oli lyhyempi, mutta henkisesti jollain tapaa traumaattisempi. Pitkään ajattelin (todella pitkään, onhan vauvakin JO viisi viikkoinen!) että pidän sen vain itselläni, en kykene sanomaan asioita ääneen. Lopulta doulan kanssa keskustelu sai omat solmut avautumaan ja instagram-kyselyn perusteella päätin tänne Elielin syntymätarinan kirjoittaa. Onpahan ainakin mustaa valkoisella siitä kuinka hän syntyi.

    synnytystarina

    Miten se kaikki alkoikaan?

    Kaikki alkoi 24.2. Julius oli ollut yön mummulla ja paapalla. Lähdin aamupäivällä kävellen heille, matkaa oli.. Paitsi hei, etten kyllä lähtenytkään. Hyvä muisti, pirun lyhyt. Lähdin aamupäivällä autolla heidän luokseen lounaalle ja pienelle ulkoilulle. Kellon aikaa en muista, mutta siinä ehkä 14 aikaa huomasin supistuksia. Ei erikoisia, mutta tuntuvia. Hetken päästä sanoin mummulle tuntemuksista ja vähän varoittelin että ehkä jospa Julius jäisi varmuudeksi toiseksi yöksi.

    Supistuksia tuntui. En kellotellut vaan tsekkailin fiilispohjalla, että jatkuuko ne vai laantuuko. Neljän aikaa lähdin siirtymään omaan kotiin yksin ja varoittelin doulaa. Laitoin TV:n päälle, vesilasin eteen ja odottelin supistuksia, jotka onneksi jatkuivat tuntuvina. Epäilin jo että kyllä se tästä nyt lähtee, mutta raskaana olevat ehkä tunnistavat ajatukset ”no kyllä ne tästä vielä kuitenkin lopahtaa”.

    Kuuden aikaan pyysin doulan paikalle. Istuin jumppapallon päällä, roikuin voimistelurenkaissa (joita muuten en enää ikinä näe samalla tavalla!) ja katselin TV.tä, mitä sieltä ikinä tulikaan. Doula saapui varmaan puoli seitsemän aikaan ja tietynlainen rentous sai supistukset ehkä tunniksi laantumaan. Kyselin jo doulalta että tuleeko usein vääriä hälytyksiä, ajatuksella että tämä taatusti oli sellainen. Eipä se sitten ollutkaan. Kerralla iskin sellainen supistus kesken lauseen kuin nyrkillä olisi naamaan isketty. Tiedettiin molemmat siltä istumalta, että paluuta ei ollut. Yllätyin itse suuresti, että synnytys käynnistyi päivällä/illalla. Elin kuvitelmassa, että se käynnistyy kuitenkin yöllä.

    Ilta vietettiin jumppapallolla pyörien, renkaissa roikkuen ja supistuksia puuskutellen. Sama kuvio toistui kuin Juliuksestakin; supistukset kestävät samantien noin minuutin ja tulevat 2-4 minuutin välein. Lepoa siis ei ollut tarjolla. Jossain kohtaa doula kehotti syömään kun lounaan jälkeen en ollut mitään alas saanut. Pian ruoan jälkeen olo pahentui ja suuntasin suihkuun. Siellä supistukset pahenivat sellaiselle tasolle että en kertaakaan kokenut Juliuksen kanssa. Tuntui että kuolen, pelkäsin ettei edistystä tapahdu (Juliuksen synnytyksessä avautuminen oli hiiiiidaaaaastaaaa) ja samalla että näin kipeät supistukset saavat pojan vielä syntymään kotiin.

    Yhdentoista aikaan tulin suihkusta pois kivusta kankeana ja kauhusta. Pohdittiin jatkaakko kotona vai lähteä sairaalaan. Kaksi pelkoa kamppaili mielessäni; mitä jos en ole edennyt tarpeeksi ja meidät lähetetään takaisin tai entä mitä jos olenkin jo näissä kivuissa niin auki että synnytän tienvarteen. Päätin kuitenkin etten pärjää kotona, joten taksi soitettiin ja kaahasimme sairaalalle. Yksi mieleen painuvimmista hetkistä oli taksikuskiparan ilme kun hän tajusi tilanteen.

    Kaikki TAYSissä synnyttäneet tietää ”the käytävän”. Sen elämääkin pidemmän käytävän SVO:lle. Puuskutin (lue; kiroilin) yhden supistuksen vastaan hissiaulassa ja henkisesti valmistauduin käytävän taapertamiseen. En päässyt sitä loppuun saakka kun katujyrä taas jyrisi kroppani yli. Nojasin seinään, doula hieroi selkääni ja saatoin muutaman voimasanan pienen ähinän seassa päättää. Jostain eteeni ilmestyi kätilö, joka virnistäen kysyi olinko tulossa synnyttämään. Tilanne ei antanut periksi vaan oli pakko kysyä naurahtaen, että mistä hän niin päätteli.

    Sairaalassa

    Luojan kiiiiiitos kätilö ohjasi meidät samantien synnytyssaliin ilman käyrillä kärventelyä synnytysvastaanotolla. Salissa tapasin kätilöni, joka lupasi kivut nähtyäni että ihan sama mikä tilanne, saan kivunlievitystä heti kun haluan. Pyysinkin epiduraalin samantien. Toki sen saaminen kesti. Minut piti kirjata koneelle, vaihtaa vaatteet, tehdä sisätutkimus ja toki hälyttää anestesialääkäri paikalle. Jännitin sisätutkimusta ja selvästi syystäkin; 3 senttiä auki. Pettymys ja itku pyyhkäisi mun yli. Eikö mun kroppa parempaan pysty.

    Kätilö ja doula rauhoitteli, että mun kipua silti autetaan, saan silti epiduraalin. Jos puudute pysäyttäisi supistukset niin laitetaan oksitosiini tippumaan. Yhden aikaan lopulta epiduraali saatiin laitettua. Tunsin samantien ettei mennyt yhtä mallikkaasti kuin Juliuksesta, mutta kivut loppuivat ja se oli pääasia. Reidet puutuivat ja kihelmöivät joka kerta kun puudutetta lisättiin. Kellon aikoja en juuri muista, mutta kolmesti puudutetta laitettiin uudestaan. Neljän aikaan kätilö tuli saliin ja totesi pojan sykkeiden olevan huolestuttavat. Hän sanoi tekevänsä sisätutkimuksen ja sitten puhkaistaisiin kalvot, jotta saadaan pinni päähän. Tuossa tutkimuksessa olin 7 senttiä auki ja samalla sisätutkimuksella levähti lapsiveden kätilön käsille. Puhkomista ei siis tarvittu.

    Liikaa, liian nopeasti

    Pinni osoitti vauvan voivan hyvin, joten kehotettiin nukkumaan vielä kun puudute vaikutti. Enhän mä pystynyt kuin torkkumaan, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Tunnin päästä kalvojen puhkaisusta tehtiin uusi sisätutkimus; edelleen 7 senttiä auki. Kello oli tässä vaiheessa 4.50. Tästä alkoi elämäni kamalimmat 14 minuuttia. Keskustelimme tulevasta, sanoin pelkääväni (uskokaa intuitioonne) ponnistusvaihetta niin että koko kroppa tärisi. Päätimme hälyttää lääkärin paikalle ja hiljalleen laittaa pudendaalipuudutteen (tästä puudutteesta en ole 100% varma oli just tämä, mutta leikitään niin). Kätilö kehotti mua nousemaan seisomaan ja sitten alkoikin tapahtua.

    Ehkä 3 minuuttia edellisen sisätutkimuksen jälkeen seisoin sängyn vierellä ja aloin vaikertaa, että se syntyy nyt. En pysty olemaan näin. Kätilö ja doula muistutti että vauva vain painuu alemmas kuin avautumista hiljalleen tapahtuu. Hoin vain huonoa oloani ja tunsin kuinka kroppa itsestään työntää vauvaa ulos. Kätilö kehotti mut takaisin sänkyyn kylkiasentoon ja myötäilemään tunnetta, niin se avautuminen tapahtuu. Lääkäri tuli paikalle ja ryhtyi valmistelemaan puudutetta. Kätilö pyysi nostamaan toisen jalan ylös ja kieltäydyin. Kroppani kieltäytyi koska tiesi mitä se tarkottaisi. Lopulta ehkä 5.00 puudute oli valmis ja mut pyydettiin selälleen.

    Samantien kuin sain selän sänkyyn kiinni alkoi kehoni krampata ja kouristella. Työntää vauvaa itsenäisesti ulos. Lääkäri kääntyi kätilön kanssa puudute kädessä minua kohti ja huudahti vain, että sehän syntyy nyt, sillä on puoli päätä ulkona. Koko ponnistusvaihe oli yhtä sumua. Mieli pakeni paikalta ja keho teki itsenäisesti kaiken työn. Neljässä minuutissa oli poika ulkona.

    Kuinka suhtautua tähän kaikkeen?

    Mä olen kontrollista pitävä ihminen, joten tuo kontrollin puute sai pienoiset traumat aikaan. En edes tiedä miksi, mutta syytin itseäni. Syytin etten kestänyt tarpeeksi, olin jotenkin heikko. Vasta kun doula saapui pari viikkoa tapahtuneesta keskustelemaan ja sanoi itsekkin säikähtäneen ja miettineen että mitä täällä tapahtuu, niin pystyin antamaan itselleni armoa. Loppu oli hurja eikä ihme, että oma mieli on ollut aika sekaisin kaikesta.

    Nyt pystyn ajattelemaan tilanteen rationaalisesti; asiat vain tapahtui, kukaan ei tehnyt mitään väärää. Eliel vain päätti syntyä rytinällä. Monet kätilöt ja meidän neuvolan terkka muistuttaa mua jatkuvasti siitä, että keskity kiitollisuuteen. Vain yksi tikki, vain 300g menetettyä verta, neljän minuutin ponnistusvaihe ja yli neljän kilon poika. Paljon pahemmin olisi voinut käydä. Fyysiset vauriot oli pieniä, kävelin samantien, palauduin ihan todella nopeasti. Henkinen puoli vaati vähän enemmän.

    Tiedän, että on hurjempiakin tarinoita. Mutta sepä näissä synnytyksissä on, mikä jokaisen pitäisi muistaa; sitä henkilökohtaisemmaksi ei kokemus voi juuri enää mennä. Miten käsittelee tilanteen, kivun, arvaamattomuuden. Se on jokaisen oma asia. Joku pitäisi omaa synnytystäni unelmana. I vaihe; 10h, II vaihe; 4min ja III vaihe; 13 min. Pienet vauriot ja pahin oli nopeasti ohi. Mitä muuta sitä voisi toivoa? Sepä se, se kun riippuu juuri keneltä sitä asiaa kysyykään.

    ”Tuo pienistä pienin,
    on suurista suurin
    ja ihme niin uskomaton.”

    Nyt voin käsi sydämellä sanoa, että mitään en silti muuttaisi. Se kaikki on osa meidän tarinaa, mun ja Elielin. Ilman sitä meillä ei olisi juuri tuota ihmettä, joka meidän perheeseen on nyt saapunut.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart