• Mitä jos lapseni pilaa elämänsä?

    Mitä jos lapseni pilaa elämänsä?

    Mitä jos lapseni pilaa elämänsä?

    En tiedä johtuuko se siitä että kolmekymppiä pärähti lasiin, mutta olen viimeaikoina pohtinut valtavan paljon omaa teini-ikääni. Niitä vuosia jolloin kasvava nuori kykenee tekemään päätöksiä ja ratkaisuja jotka vaikuttavat koko loppuelämään. Pohdinnat ovat jatkuneet suoranaisiin ahdistustiloihin sen suhteen, millaisia teinejä pojistani kasvaa? Mitä he valitsevat? Se pelottaa. Lapseni voivat pilata elämänsä.

    En varmasti ollut teineistä pahin, mutta aika kusipää. Itsekäs, holtiton ja vastuuton kusipää. Aivan kaikkia törppöilyjäni en vieläkään halua julki tuoda, mutta näpistelin, lintsasin, alkoholia kului ja nappailin joskus lääkkeitäkin, karkailin kotoa, hyppäsin muitta mutkitta humalaisten kyytiin, ja niin edespäin. Koskaan minulle ei sattunut mitään murtunutta nenää kummempaa, ja se on ihme. 

    Vika ei aina ole vanhemmassa

    Minun vanhempani olivat ja ovat hyviä ihmisiä. He asettivat rakastavia ja joskus ehkä vähemmän rakastavia rajoja – jotka minä ylitin kerta toisensa jälkeen. Asetin itsekin itselleni rajoja, ja ylitin nekin. En voi edes käsittää miten itsekäs olen ollut, ja miten kovin olen loukannut toiminnallani vanhempiani ja monia muita läheisiäni. Vanhempani ovat pedantteja ihmisiä, eivätkä koskaan hyväksyneet käytöstäni, mutta en antanut sen juuri haitata. Ja he eivät edes tienneet suurinta osaa niistä typeryyksistä joita touhusin, ja olivat jo silti huolesta suunniltaan. Laitos vilahti puheissa usein, mutta se jäi aina uhkauksen tasolle. Jollain tavalla tiedostinkin sen etteivät vanhempani laittaisi tätä toteen, ja käytin tietoa hyväkseni surutta.

    Koin teininä myös hyviä ja ihania asioita, mieleni sopukat ovat täynnä kultaisia muistoja. Kapinointi ja kokeilut kuuluvat varmasti osaksi jokaisen teini-ikää, mutta rajansa kaikella. On täysi ihme etten päätynyt yhdeksi kännikolarin uhriksi tai jatkanut hyvin alkanutta päihdesekoilua. Pahinta vaihetta kesti vuoden, sitten se loppui. Näin lyhyesti sanottuna.

    Rakkaus ei riitä

    Nyt olen alkanut pohtimaan – mitä jos poikani lähtevät tälle tielle? Käyvät sen vielä kovemman kautta, eivätkä lopeta? Tulenko olemaan se äiti joka sydän huolesta sykkyrällä etsii lastaan pitkin kaupunkia, äiti joka soitetaan sairaalaan sen kännikolarin jälkeen, äiti jonka lapsi pilaa tulevaisuutensa ja joka käyttää elämänsä muiden satuttamiseen? Miten minä voisin estää tämän kaiken? Olen pyrkinyt rakastamaan poikia, kertomaan heille asiat sellaisina kuin ne ovat, varoittamaan pahoista asioista ja kannustanut valitsemaan oikean tien. Mutta niin minullekin tehtiin. Ja niin on tehty monille niistäkin nuorista, jotka kuolevat parikymppisenä piikki käsivarressaan, niille joiden vankilakierre alkaa jo teini-iässä, niille joiden vuoksi ihmiset vaihtavat toiselle puolen katua. Niistäkin ihmisistä moni on saanut rakkautta, he ovat nukahtaneet äidin syliin ja heistä on huolehdittu.

    Rakkaus ja rajat eivät siis ole tae siitä, että lapseni eläisi elämänsä onnellisena. Se on hyvä alku, se on lähtökohta ja se on tavoite, mutta kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta poikani saattavat valita väärän polun. Miten te kestätte tämän? Onko se merkki heikkoudesta, kun jo nyt kulutan iltojani murehtimalla näitä asioita? Vanhin poikani täyttää pian yhdeksän. Miten ikinä voin kestää niitä iltoja, kun nuorella on kiire elää, napanuora venyy ja pitäisi antaa tilaa itsenäistyä? 

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart