Kenen vika jos lasta sattuu päiväkodissa, koulussa tai harrastuksissa? Se on ihan selvä juttu, että lapsuuteen kuuluu elämä täynnä värejä, vauhtia ja tapahtumaa. Se kuuluu lapsuuteen, että tulee reikiä polviin, haavoja käteen ja mutaa hiuksiin. Se kuuluu lapsuuteen, että välillä otetaan kontaktia toisten lasten kanssa, painitaan ja sovitaan. Se on lapsuutta.
Nykyään ei enää saisi olla lapsi. Kaikki on kiellettyä. Ei saa leikkiä kukkulankuningasta talvella, jotta ei satu. Ei saa kiivetä puihin kesällä, jotta ei satu. Ei saa hyppiä vesilätäkköön, jotta ei kastu ja sitten vilustu. Ei saa painia, ei saa koskea ja ei saa pitää ääntä. Ei saa olla olemassa, eikä saa olla lapsi!
Miettikää, miten tylsäksi me ollaan pienten lasten elämä tehty. Me aikuiset!
Me tylsät vanhemmat
Poikien äitien facebookissa kysyttiin poikien painimisesta mielipidettä. Lähinnä siitä, kun sitä ei sallita päiväkodissa. Keskusteluun tuli välittömästi komentti ”Kukas siten vastaa, jos jotain sattuu?”. Tämä kysymys kiteytti nyky yhteiskunnan oikein hyvin. Kysymyksen olisin voinut esittää minäkin ja varmasti meistä suurin osa.
Lue myös: Kesätekemistä lapsille
Mietitäämpä hetki…voiko painissa sattua kuinka pahasti? Voiko joku kuolla? Ei voi. Voiko jollekin tulla hengenvaarallinen vamma? Ei voi. Voiko joku saada pienen haavan tai nyrjähdyksen? Kyllä voi. Miksi se haittaisi meitä, kun ei se varmasti haittaisi lapsiakaan? Eli mitä väliä?
Miksi se haittaisi, että puusta pudotessa tulisi naarmuja käteen? Miksi se haittaisi, että kuralätäkössä hyppineen lapsen vaatteet kastuisivat, mutta kotona ne vaihdettaisiin kuiviin? Miksi se haittaisi, että kaksi poikaa leikkimielisesti painisivat, jossain sille sopivassa tilassa keskenään?
Ollaanko me vanhemmat syypäitä siihen, että päiväkodeissa ja kouluissa ei saa enää lapset tehdä yhtään mitään? Ollaanko me etsitty aina syyllisiä ja ruikutettu eteenpäin, kun lapselle on tullut pieni haaveri? Ollaanko me niitä, jotka pilaavat nykyajan lapsien lapsuuden?
Kyllä me taidetaan olla!
Jos lasta sattuu, syyllistä ei tarvita
Mitä, jos lopettaisimme syyllisten etsimisen ja antaisimme lapsille tilaa olla lapsia? Mitä, jos emme kuumottaisi opettajien niskaan, jos lapselle on tullut koulussa naarmu polveen? Mitä, jos emme soittaisi heti päiväkodin johtajalle, jos lapsi on pilannut päiväkodissa uuden ulkoilupukunsa. Mitä, jos ottaisimme sen parrun pois…tiedätte kyllä mistä.
Lue myös: Jos kuolen yöllä, miten vauvani selviää?
Ei me tarvita syyllistä. Ei lapsuuden jutuissa ole syyllisiä. Lapset nauttivat elämästä. Haistavat kevään, tuntevat ruohon, aistivat sateen. Elävät kaikki aistit ammollaan, koheltavat, kiipeävät, tippuvat, juoksevat, hyppäävät, painivat ja nauravat. Nauttivat, elävät, olevat.
Tekevät kaikkea sitä, mitä me aikuiset ei enää osata. Koska meillä menee kaikki aika siihen, että etsimme syyllisiä.
Ps. Ja se on sitten sanomattakin selvää, että tämä kirjoitus koskee vain tahattomia haavereita. Ei aikuisten tai lasten toimesta tehtyä tahallista satuttamista. Siihen pitää puuttua aina.
Meidän rivitalojen pihalla kasvaa mantyjä, jotka aina houkuttelevat lapsia kiipeämään. Yleensä aina joku aikuinen kiirehtii kieltämään. Aina viime viikkoon asti olen ollut sitä mieltä, että antaa lasten leikkiä. Eräänä päivänä satuin paikalle, kun pieni poika putosi puusta ja jäi roikkumaan hupustaan…onneksi kaikki päätyi hyvin!
Se on totta, että aina voi sattua 🙁
Päiväkodissa työskentelevä täällä kommentoi 🙋🏼♀️
Kyllä se on niin että jos lapselle jotain päiväkodissa sattuu niin vanhemmilta tulee kysymys: eikö ollut tarpeeksi aikuisia? Miten näin pääsi tapahtumaan?
Tai jos lapset kahnaavat keskenään ja toiseen sattuu, tarina saattaa muuttua kotona ja syytetään yhtä osapuolta.. ja nykyään todella yleistä että lasta uskotaan enemmän kuin päiväkodin henkilökuntaa.
Usein tuntuu itsestäki ikävältä kieltää koko ajan mutta kyllä siinä lasten turvallisuutta ajatellaan, varsinkin kun lapsiryhmät ovat niin isoja. Silti välillä höllätään ja annetaan lasten leikkiä vesileikkejä lätäköissä, esimerkiksi. 🙂
Tämä lapsen uskominen enemmän kuin aikuisen on varmasti totta. Lastenkin välisiä kahakoita on vaikea nykyään selvitellä kun lapset kertovat kaikki eri version vanhemmilleen ja jokainen vanhempi uskoo omaa pilttiään…
Naulan kantaan! Oma 5-vuotias on vilkas, äänekäs, sosiaalinen ja temperamenttinen (myös aivan ihanan empaattinen jne) ja minua ahdista AINA ihmisten ilmoilla kun koen, että hän on meidän yhteiskuntaan se ei-sopiva lapsi. Kukaan ei ole ikinä vielä sanonut mitään ääneen mutta voi aistia ja nähdä sen miten kilttejä ja rauhallisia lapsia kehutaan ja ihaillaan ja näiden villimpien tyyppien kohdalla lähinnä ihmetellään ja huokaillaan 🙁
Ongelma painissa onkin joskus painijoiden erilainen ruumiinrakenteen kehitystaso. Esimerkiksi meidän nuorempi poika oli niin roteva ja vahva jo pari vuotiaana, saatikka sitten viisi vuotiaana, että painissa olisi helposti kuristanut toisen hengiltä, tai katkaissut niskanikamat. Kymmenvuotiaana kantoi samanlaisia tukkeja kuin roteva täyskasvuinen mies. Noissa kehitystasoissa hänellä ei kuitenkaan ollut ymmärrystä vielä että voisi ottaa toisen helposti hengiltä normaalissa painileikissä kuristamalla ym. Siksi paini voi olla kohtalokas ja hengenvaarallinen heikommalle. Puihin ja muihin kyllä sai kiipeillä ja muuten mennä vauhdilla. Kerran jäi nilkastaan roikkumaan puun haaraan pää alaspäin, tosin vain metrin korkeudelle mistä selvisi nopeasti irti, ym.
Niin totta!
Siskoni tarkan ex-puolisonsa vuoksi kielsi pojiltaan kaiken ettei satu haavereita joita tarvitsisi kotona selitellä. Se kulttuuri heille jäi eronkin jälkeen.
He katselivat kauhuissaan kun meillä kiipeiltiin jäiseen lumikasaan, hypittiin metsässä kiveltä kuin vuorikauriit ja hypittiin vesilätäköissä. Toisinaan koen että perhettämme pidetään meluisana, kohkaavana ja suttuisena. Samapa tuo, ne korviin asti ulottuvat hymyt ja kikatukset korvaa kaiken mielipahan. Kyllä meiltäkin silti säännöt ja paikat löytyy missä käyttäydytään. Jotenkin olen kuitenkin huomannut, että meillä opitaan parhaiten leikkiin ja toimintaan yhdistetyn keskustelun kautta…