Lapsi on aina lapsi, koti on aina koti?
Tiedän, että tästä asiasta ollaan montaa mieltä. Kaikki on myös yksilöllistä – meillä ei ole samanlaisia juuria, ja jos lapsuudesta löytyy esimerkiksi alkoholismia tai kaltoinkohtelua, välit omiin vanhempiin eivät ehkä ole lämpimät. On myös eri asia jos vanhemmat ovat vuosikymmenet asuneet samassa asunnossa, kuin se että perhe on muuttanut useita kertoja. Ei silloin juurru samalla tavalla yhteen ja samaan paikkaan.
Meillä on väliin mahtunut vaikeita vuosia, mutta niistä on selvitty voittajina. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, ja asuvat samassa talossa jonne muutimme minun ollessani kuukauden ikäinen. Isäni rakensi sen itse. En tiedä miten he tai kukaan meistä lapsista kestää sitä hetkeä, kun tämä talo joskus myydään? Tällä hetkellä näyttää siltä, että kenelläkään meistä lapsista ei ole mahdollisuutta sitä ostaa – mutta elän toivossa.
Tuossa talossa tai sen pihamaalla ei ole nurkkaa, johon ei liittyisi rakkaita muistoja. Minulle se näyttäytyy edelleen, päälle kolmekymppisenä, maailman turvallisimpana paikkana. Silloinkin kun välit takkusivat ja oli hankalaa, tiesin aina että tuohon taloon saisin mennä. Sen haluan välittää omillekin lapsilleni. Toivon heistä kasvavan itsellisiä aikuisia jotka ovat lempeitä sekä itselleen että muille, ja seisovat omin jaloin, mutta kotiin saa aina tulla. Tiedän että jos soittaisin keskellä yötä äidilleni itkien, hän olisi paikalla kymmenessä minuutissa, samoin isäni. En ole kyllä koskaan tehnyt niin, enkä ihan hevillä tekisikään. Mutta nytkin kun sairastuin keuhkokuumeeseen, ajattelin ensin etten kerro heille. Jostain syystä kuitenkin isälle siitä puhelimessa kerroin, ja harmitti heti. Ei oikeastaan muuten, mutta heissä heräsi heti ihan hirveä huoli. He ovat soittaneet monta kertaa päivässä ja laittaneet viestejä, että miten voin.
Lapsuudenkodista Muppalaksi
Olemme etenkin äitini kanssa hyvin, hyvin erilaisia ihmisiä. Katsomme maailmaa täysin eri vinkkeleistä, ja kummankin on valtavan vaikeaa käsittää toisinaan toisen ajatuksia. Sekään ei haittaa. Olemme ehkä jopa saattaneet oppia toinen toisiltamme jotain, ja ehkä joskus vielä ymmärrämmekin toisiamme paremmin. Riitaa nämä eivät enää nykyään aiheuta, enemmänkin ehkä ajoittaista turhautumista. Samaistun ehkä enemmän isääni, hän on vähän huolettomampi tyyppi. Siitä syntyy älyttömän lämmin fiilis, kun hyvin usein näen heistä miten vilpittömästi he haluavat olla meidän ja etenkin poikien elämässä läsnä.
Kun elämä on lastenlasten jälkeen muuttanut muotoaan, on maailman parhaasta lapsuudenkodista muovautunut maailman paras “Muppala”. Mummi ja Pappa ovat hankkineet pihalle uuden leikkimökin ja remontoineet minun vanhasta huoneestani lastenhuoneen näille junioreille. Uusia leluja on hankittu jokunen, mutta pääasiassa kaapeista löytyy minun ja veljieni vanhoja leluja – ihan huippuja. Yökylään pojat pääsevät heille muutamia kertoja vuodessa, ja muutoin käymme kylässä ainakin kerran viikossa. Pojilla on isovanhempiensa kanssa ihan omat jutut, ja se tuntuu todella hyvältä. Käydään kalassa, vietetään lettukestejä, ajetaan mopolla, tehdään linnunpönttöjä…
On asioita, jotka olen tehnyt ja tulen tekemään toisin, kuin omat vanhempani. Valehtelisin jos väittäisin muuta. En käsitä heidän kaikkia ajatuksiaan, on asioita jotka valitettavasti vieläkin nostavat surun pintaan. Kaikesta on kuitenkin päästy yli, ja päälimmäisenä mielessäni heitä kohtaan on ihan silkka kiitollisuus. Sitä samaa turvallisuuden tunnetta mitä he meille tarjosivat, haluan tarjota myös omilleni. Vuodet saavat vieriä, mutta lapsi on aina lapsi.
Millaiset välit teillä on omien vanhempienne kanssa?
