• Leikkitaito – katoava luonnonvarako?

    Leikki on lapsen työtä. Niinhän sitä usein sanotaan. Ja vaikka kyseessä onkin vain sanonta niin itsellä ainakin tuo työ-sana saa niskan kuumottamaan. Ei se ole työtä, se on lapsen oikeus. Mutta ollaanko me aikuiset nykymaailmassa viemässä lapsilta tuon oikeuden? Pidetäänkö me leikkitaitoa itsestäänselvytenä ja oikeastaan hukutetaan se kaiken muun alle? Nykypäivänä kun kaikki on helposti saatavilla ja valinnanvaraa on valtavasti, niin joku jää helposti jalkoihin. Ja nyt olen alkanut miettiä että onko se nykylapsilla leikkitaito?

    Leikkitaito on lapselle tärkeä ominaisuus.

    Ei edes mennä vielä teknologian aiheuttamaan muutokseen. Vaan pysytään tarjonnan paljoudessa. Kaupat pursuaa leluja, samoin nettikaupasta se lelun tilaaminen käy vaan KLIK ja postimies tuo ihanan uuden paketin kotiin. Lapsi jaksaa riemuita uudesta lelustaan ajan x kunnes sen viehätys katoaa ja lelu on vain yksi muiden joukossa. Tämä kun tapahtuu uudestaan ja uudestaan ja uudestaan niin lelupino on lapsella valtava. Niin valtava ettei mielikuvitukselle ja todella leikille hullunkurisesti jää enää lapsen mielessäkään tilaa.

    Mielikuvitus on luovuutta. Ja luovuus päästäkseen kukkimaan tarvitsee tilaa. Leikki on mielikuvitusmatkoja millon minnekkin. Tavarapaljous ja ne kaikki upean mahtavat lelut todellisuudessa vain tukahduttavat lapsen luovuutta. Hänelle ei jää enää tilaa. Olisiko siis jo myös ympäristön kuormituksenkin ja lasten mielikuvituksen kannalta meidän aikuisten havahduttava siihen että tarvitseeko se lapsi todella ne kaikki lelut mitä hänellä on?

    Leikkitaito ei ole lapsella synnynnäisesti. Sitä pitää aikuisen tukea ja opastaa. Jopa vähän opettaa. Onko meidän nykypäivänä helppo pestä tästä kädet ja tarjota vaan mitä mahtavampia leluja lapselle? Kyllähän se nyt niiden kanssa viihtyy. Pakko viihtyä. Vaan kun ei. Tylsyys, tila ja mielen vapaus ruokkivat leikkiä ja mielikuvitusta. Annetaan se lapsille. Tarjotaan heidän mielelle leikkirauha. Heillä kun on oikeus siihen.

    Leikkitaito ruudun jaloissa

    Mutta ei se pelkkä tavaranpaljous vaikuta nykyään lapsen mielikuvitukseen. Vaan myös se kuinka moni onkaan ruutukoukussa. Ja tässä (kuten mielestäni suurimmassa osassa ongelmia lasten kanssa) kannattaa aikuisen miettiä omaa käytöstä. Tarvitseeko se lapsi sitä ruutua niin paljon? Onko se vain helppo tie kotirauhaan? Passiivisena ruudun tuijottaminen ei ruoki mielikuvitusta ja leikkihaluja. Leikkitaito kärsii ja leikistä voi tulla jopa täysin toissijainen juttu. Liikkuvan kuvan koukuttavuus on järjetön ja itse aina puoliksi vitsillä totean kun Julius katselee tv:tä että sieltä ne aivosolut valuu korvista ulos.

    Enkä sano etteikö ruutua saisi olla ollenkaan. Ihailen kyllä heitä joilla sitä ei lapsilla ole, mutta itse haen asioiden tasapainoa. Lelujen määrän ja ruutuajan. Suhteutan niitä kokoajan Juliuksen kykyyn leikkiä ja uppoutua leikkiin. Leikkiin lapsella on kuitenkin oikeus, joten se edellä me menemme. Leikkiä ulkona ja sisällä. Jos leikki alkaa kadota ja muuttua ulinaksi ja haahuiluksi niin tiedän, että mun pitää jotain tehdä. Vähentää virikkeiden määrää ja pitää ruutu kiinni x ajan. Mahdollistaa se tila aivoille ja mielikuvitukselle.

    Mielikuvitus harjaannuttaa ongelmanratkaisukykyä, jota tulevaisuudessa tarvitaan. Ei siis kannata painaa leikkiä ja sen tärkeyttä villasella. Siinä mielessä se on kyllä lapsen työtä, että sitä kautta he oppivat maailmaa ja elämää. Sitä kautta he harjaantuvat tähän maailmaan ja aikuisuuteen. Annetaan siis leikkitaidolle ja lapsille tilaa kehittyä leikkijöinä!

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart