• Antakaa mun olla nainen!
    The perfect retro spokesmodel.

    Antakaa mun olla nainen!

    Antakaa mun olla nainen!

    Kaikensukupuolisten ihmisten tasa-arvosta vallitseva keskustelu sekä jatkuva uutisointi sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta ovat saaneet minut pohtimaan. Milloin tilanne lipui siihen, että monissa keskusteluissa joudun puolustamaan omaa haluani olla ”tyypillinen nainen”? Tai täsmentämään, että kyllä poikani ovat itse saaneet valita tiensä, mutta ovat siitä huolimatta pääasiassa tarttuneet ns. stereotyyppisiin poikien leluihin ja vaatteisiin? Asioiden esille nostaminen on eittämättä ollut myös hyvä, jotta jokainen ihmisryhmä saisi samanarvoiset oikeudet. Mutta näinhän tämä ei toteudu?

    Itse haluan kunnioittaa jokaisen yksilön päätöstä kulkea sitä polkua, jonka kokee omaksensa. Minä haluan huolehtia lapsistamme, miehestäni, kodistamme. Tiedän että meitä on muitakin, meitä joiden mielestä on mukavaa pohtia viikon askareita ja oikeasti nauttia niistä. Enkä tarkoita että nauttisin aina siitä vessan luuttuamisesta tai kaatuneiden mehujen pyyhkimisestä, mutta pääasiassa kyllä.

    Huomautan myös, että itse viihdyn kodin ulkopuolellakin. On mukavaa käydä juhlimassa, syömässä ja reissuilla ystävien kanssa. Silloinkin kuitenkin perhe on etusijalla, ja ensisijaisesti huolehdin kaiken kuntoon ennen poistumistani. Miehenikin osaa kokata ( ja hyvin osaakin ) ja muutkin kotityöt häneltä hoituvat. Én itsekään epäile tarttua niin kutsuttuihin perinteiisin miesten töihin jos tarvis on, mutta mieluusti jätän ne miehelleni – ja tämä jako sopii meille.

    Lue myös kotiäiti se vasta kova likka onkin!

    Kohti oikeaa tasa-arvoa

    Miksi sitten koen joutuvani toisinaan häpeilemään, ja varmasti hyvin useasti puolustelemaan arvomaailmaani? Selittämään, että en ole mikään nyrkin ja hellan väliin pelolla viskattu rätti, vaan oikeasti nautin tästä? Nykyään toki olen päävastuussa arjeastamme neljänä päivänä viikossa koska mieheni työskentelee toisaalla, mutta ajatukseni olivat samat jo ennen tätä.

    Nautin roolistani siinä määrin, että koen iloa siitä, että saan tehdä päivätyötäni suurelta osin kotoa käsin. Kodissamme lapset kyllä näkevät vanhempien tekevän kaikenlaisia töitä, vaikka pääasiassa arkiaskareet sujuvatkin perinteisimmissä rooleissa. Mieheni ei juuri kokkaa – mutta vaihtaa autoihin renkaat, tekee remontit ja korjaa käytännössä mitä tahansa. Minäkin osaan käyttää porakonetta ja vasaraa, maalata tai tapetoida, mutta mielummin pesen pyykkiä ja huolehdin siitä että ruoka on valmiina kun perhe tulee kotiin.

    Olen keskustellut aiheesta taannoin tiivistikin, ja sain kuulla että annan itse lapsilleni huonoa esimerkkiä käyttäytymiselläni – he kuulemma oppivat sen roolijaon, jossa nainen istuu neljän seinän sisällä. Pyh, sanon minä! Mielestäni tärkeämpää on se, että lapset kasvavat kodissa jossa vallitsee tasa-arvo, ja jokaisella on vapaus toteuttaa itseään omien halujensa mukaan. Antakaa mun olla nainen, olkaa te mitä haluatte.

    Aidosti omanlaisensa

    Tiedän että sukupuolineutraali kasvatus ja sukupuolisensitiivinen kasvatus ovat eri asioita, mutta nykyisessä käytännössä nämä kaksi käsitettä tuntuvat menneet sekaisin. Meidän kolme poikaamme ovat luonteiltaan kaikki hyvin, hyvin erilaisia. Yksi on sosiaalinen multitalentti, luova pianonpimputtaja. Toinen on hyvin analyyttinen, haluaa perustaa asioita faktoihin ja tykkää näpertää. Kolmas on hitaasti lämpeävä, yksinään viihtyvä ja rakastaa käsitöitä.

    Heti esikoisen ensiparkaisusta lähtien päätimme, ettemme haluaisi lokeroida lastamme, vaan hän saisi olla sitä, minkä tulisi kokemaan itselleen luonnolliseksi. Kaupasta ja kirpputoreilta mukaan on lähtenyt nukkeja, autoja, leikkikeittiö, rattaat, gormiteja, ninja-legoja, barbeja…Ja ylleen he ovat saaneet mitä ikinä ovatkaan halunneet – värillä, kuosilla, kuvilla tai millään muullakaan ei ole ollut väliä. Siitä huolimatta nykyään kun he saavat suurimmaksi osaksi päättää vaatekaappinsa sisällöstä itse, löytyy sieltä niin sanotusti perinteisiä poikien vaatteita.

    Saman muutoksen on kokenut leluhylly. Olen varjellut heitä parhaani mukaan siltä, etteivät he kokisi ympäristön tai yhteiskunnan asettavan heille paineita tai odotuksia sen suhteen, millaisia heidän tulisi olla. Mielestäni heitä ei ole ohjattu tietyntyyppiseen toimintaan. ”Silti” heistä kasvoi raikulipoikia jotka leikkivät sotureita, ja tämäkin tuntuu joidenkin mielestä olevan huono asia. Vaikka eikö sen nimenomaan piti olla se pointti – että lapset saavat olla sellaisia kuin ovat? Ideana ei ollut vaihtaa rooleja keskenään, vaan ideana oli mahdollistaa lapsille uudenlaisia esikuvia sekä toimintatapoja, lapsen yksilöllisen kiinnostuksen pohjalta?

    Millaista roolia te toteutatte arjessanne?

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart