Olen NIIN onnellinen, että voin työskennellä kotoa. En tietäisi mitään parempaa vaihtoehtoa minulle kuin työ kotona, juuri nyt. Kuuntelin eilein luistelussa mun treenikavereiden mietteitä siitä, että heistä olisi kiva, kun voisi olla sellaisessa työpaikassa, missä voisi joka päivä pukea päälleen, mitä huvittaa. Pitää vaikka kumppareita jalassa, jos siltä tuntuu. Mä olen sellaisessa työssä, jee!
Tiedän, että kaikille tämä tyyli ei sopisi. Osa tykkää herätä aikaisin, meikata ja laittautua. Osa tykkää saada levähdystauon kodista ja lapsista. Osa tykkää ajaa ruuhkassa kotiin. Mutta minä en.
Työ kotona on mun juttu
Ensinnäkään kotiäitinä, en ole aikanaan ollut pitkään. Aika pian lähdin osa-aikaisesti töihin joka raskauden jälkeen. Tämän mahdollisti mieheni työvuorot ja hänen 100% osallistuminen lapsiemme vanhemmuuteen. Jos olisin kotiäitinä pidempäään, niin tuntisin itseni yksinäiseksi. Tuntuisi myös, että en kehittäisi itseäni mitenkään. Taloudellisesta mahdottomuudesta puhumattakaan. Enkä ole missään nimessä mikään pullantuoksuinen äiti, joka nauttisi siivoamisesta ja ruuanlaitosta. En myöskään haluaisi istuskella päivisin kotona toimettomana, nyt kun pieninkin on jo eskarissa. Ystäväni ovat kuitenkin kaikki töissä.
Lue myös: Pojan käyttöopas äidille -kirja ärsyttää. Mutta miksi?
En haluaisi olla missään muualla töissäkään. Rakastan olla lasteni kanssa. En kestäisi sitä elämää, että lähtisin aamulla kuudelta ja olisin iltakuudelta kotona. En näkisi poikia juuri lainkaan. Elämäni valuisi sormien läpi. Tämä hetki, kun lapset vielä asuvat kotona, on tosi lyhyt. Nyt, kun on tehnyt pitkään töitä itselleen, ei myöskään toiselle työskentely enää niin innostaisi. Siinä on aina oma epävakautensa. Yrittäjyydessä voi koko ajan kouluttaa itseään lisää ja kehittyä tosi monella osa-alueella. Jokainen päivä voi itse päättää, mitä tänään tekee eniten mieli tehdä ja oppia.
Osa-aikainen työ voisi olla myös siedettävä vaihtoehto, mutta siihen ei meidän talous taipuisi ikimaailmassa.
Työyhteisöä ehkä ihan vähän kaipaan, mutta toisaalta nyt minulla on tämä Poikien Äidit -tiimi tässä ympärilläni. Sanna, Linda, Sarianna ja muita, joiden kanssa tehdään yhdessä hommia. Näen kuitenkin melkein joka viikko meidän asiakkaita palavereissa ja käyn juttukeikoilla, joissa pääsee ihmistenilmoille. Muistan myös hyvin sen, että työyhteisöissä voi olla kaikenlaista kärhämää ja kuppikuntia. Nyt minun ei tarvitse olla näitä soppia kokemassa, eikä niillä päätäni vaivata.
Tässä ja nyt on kaikki, mitä toivoa voin
Pienenä pessimistinä aina vähän jännitän, että kauanko tätä onnea voi kestää? Nyt menee niin kivasti, että voiko näin kivasti mennä aina vaan? Aina sunnuntai-iltaisin mietin, että miten ihanaa, kun mun ei tarvitse huomenna lähteä mihinkään. Työ kotona on mun unelma juttu. Tänäänkin heräsin vasta 10:30. Menin uudestaan nukkumaan, kun olin vienyt Ollien eskariin. Oli vähän univelkaa.
Olen ollut työpaikoissa, joissa oleminen on ollut yhtä tuskaa. Minulla on ollut työnantajina narsisteja, työkavereina työpaikkakiusaajia ja työtehtävänä kaikkea sellaista, mitä en haluaisi tehdä. Työtä on kuitenkin pakko tehdä, jotta saa laskut maksettua. Se tunne on sietämätön, kun lähtee työhön, mihin ei haluaisi lähteä. Kenenkään ei pitäisi ikinä kokea sitä tunnetta.
Lue myös: Entinen epäonninen työntekijä -nyt ammattibloggaaja
Olen sitä mieltä, että jos joku teistä lukijoista kokee ahdistusta työstään tai siitä, että näkee lapsiaan liian vähän, niin tehkää asialle jotain. Miettikää jotain, missä olette hyviä ja hyödyntäkää sitä, tehkää siitä itsellenne ammatti. Pienyrittäjäksi voi ryhtyä kuka vain, kunhan keksii hyvän liikeidean. On olemassa paljoin mahdollisuuksia olla yrittäjä ilman pääomaa. Jos taas ei ole yhtään yrittäjähenkinen, niin joskus erilaisten projektien tekeminen voi olla henkisesti paljon kivempaa. Taipuisiko taloutenne siihen, että olisitkin vain osa-aikaisesti töissä? Ainahan sitä voi myöhemmin taas lisätä työtahtia.
Elämme vain kerran, se on tässä ja nyt se meidän ainut elämä. Mitä meistä jää, kun me täältä pallolta poistutaan? Kuka meitä muistelee, ketä me ollaan kosketettu? Meidän lapsia ainakin. Noita ihania, jotka on pieniä vain hetken. Suosittelen harkitsemaan kotona työskentelyä, jos tuntuu, että elämäsi valuu sormiesi läpi. Sillä ainakin minulle tämä on kuin lottovoitto. Oikeastaan jopa vielä parempi.
