• Nautitko sun lapsen seurasta?

    Nautitko sun lapsen seurasta?

    Nautitko sun lapsen seurasta? Tämä menee aika samaan kategoriaan aiemmin kirjoittamani Milloin äitiydestä tuli paskaa- postauksen kanssa.

    Nautitko sun lapsen seurasta?

    Joka ikinen päivä mua vaivaa sama asia kun katson ympärilleni tai luen aloituksia erilaisista vanhemmille tarkoitetuista someryhmistä – kaupungilla kasvot puhelimissa kiinni kulkevia, lapselleen puolihuolimattomasti puhuvia aikuisia, lapsia monin eri sanankääntein mollaavia postauksi.

    Mitä ihmettä? Tuntuu että hirveän harva enää nauttii oman lapsen kanssa olemisesta. Onko asia oikeasti näin? Toivon, että ei ole. Kyllä, mäkin olen vannonut mun miehelle että myyn lapset ekalle vastaantulijalle, laskenut minuutteja siihen että saan pojat nukkumaan tai odottanut kavereiden viini-iltaa kuin kuuta nousevaa – jotta saan olla aikuisten seurassa. Mutta itse ainakin nautin lasten kanssa olemisesta. Arki on toisinaan vauhdikasta ja raskastakin, en sano sitä. Silti odotan ihan joka päivä että omat hommat ovat paketissa, ja pääsen kuulemaan miten poikien päivä on mennyt.

    Lapset vain pakollinen sivutuote?

    Lapset tuntuu monien arjessa olevan sellainen elämän sivutuote jolle tarjotaan ehkä kaikki tarpeellinen ja vielä sen päälle – mutta ei siksi että se olisi kivaa, vaan koska niin kuuluu tehdä. Lapsia viedään kesälomareissuille, biitsille tai puistoon, mutta miksi niin harvoin kuulee kenenkään sanovan että sinne mennään koska on niin kivaa tehdä juttuja oman lapsen kanssa? Useammin kuulen miten mukaan pyydetään aikuista seuraa, kun lapset on pakko viedä purkamaan energiaa.  Jotenkin omituista.

    Omakaan arki ei aina ole helpoimmasta päästä ja välillä tulee oltua pirun pahalla päällä ja äksyiltyä muksuille, mietittyä sitä miten siistiä on kun he kasvaa, samalla omakin elinpiiri laajenee…mutta ovathan he nyt siltin ihan huipputyyppejä, kaikkine puolineen. On niin siistiä tehdä ja kokea heidän kanssaan asioita, katsoa asioita heidän näkökulmistaan ja seurata miten upeita persoonia heistä kasvaa. Haluan tuntea lapseni, keskustella ja pitää hauskaa heidän kanssaan siinä, missä haluan ystävienikin.

    Mitä mieltä olette, oletteko törmänneet vastaavaan? Tuntuuko teistä että on hyväksyttävämpää purnata lapsista, kuin kertoa että he ovat ihan huippumuksuja?

    Kommentit

    1. Avatar
      ...

      Tämä postaus pisti miettimään. Ja kolahti kyllä syvälle sieluun asti. Tiedän että tätä tässä ei tarkotettu, mutta tässä mielenterveysongelmien ja omassa henkilökohtasessa helvetissä olevana yksinhuoltajana hävettää ja kaduttaa kun arki tuntuu juuri tuolta että lapsi vaan on siinä koska niin vaan on ja pakko purkaa sitä lapsen energiaa. Vaikka todellisuudessa mun lapsi on just se huipputyyppi, mahtava persoona jonka kanssa haluais nimenomaan yhdessä toteuttaa siistejä juttuja. Ehkä vielä jokupäivä asetelma olis tuo, eikä se olis liian myöhästä

    2. Avatar
      Konna

      Olen monesti miettinyt samaa. Sen huomaa siitäkin kun lasten kaverit tulee aina meille. Muualla ei kukaan ole heistä tai heidän jutuista kiinnostuneita. Olemme köyhiä eikä aina ole omallekaan perheelle tarpeeksi ruokaa, eikä ole uusimpia leluja tai harrastusvälineitä, mutta silti meillä on joka päivä, arkea pyhää, 6 muutakin lasta omien 4 lisäksi. He kertovat päivästään, haaveistaan ja peloistaan. Eikö ole ketään muuta joka joutaisi lapsia kuuntelemaan? Minua joskus harmittaa tämä meillä ”asuminen”, tietenkin, mutta minun on hyvin vaikea sanoa ei, meille ei voi nyt tulla. Meille saa aina tulla, olen aina valmis lohduttamaan, kuuntelemaan, innostumaan ja tukemaan haaveiden toteutuksessa. Kahden meillä oleskelevan lapsen väsynyt äiti tuli kerran kaupassa vastaan ja jäimme juttelemaan. Hän vain voivotteli kuinka vaikeaa on. Ei kiitosta huolenpidosta ja ruoasta tms. Vain kuinka vaikeita ja rasittavia ne lapset onkaan. Se oli surullista. Toki ymmärrän, että ei aina ole helppoa, onhan itsellänikin 4 lasta, mutta koen heidät Taivaan lahjana ja ihanana asiana, joka minulle on suotu.

    Vastaa