• ”Minussa ei ole mitään hyvää”-suree ADHD poika

    ”Minussa ei ole mitään hyvää”-suree ADHD poika

    Minulla on yksi ADHD poika. Pojan kanssa on ollut nyt erityisen raskas lukuvuosi koulussa ja me vanhemmat ollaan oltu huolesta soikeana. Ollaan istuttu palavereissa opettajien, erityisopettajien, kuraattoreiden ja terveydenhoitajien kanssa. Vieläkään ei ihan tunnu, että oikeanlaista tukea pojalle olisi tarjolla. Lääkkeitä on kyllä tarjottu, (niin kuin aina). Ollaan puhuttu paljon, mutta vielä ei ole paljoakaan käytännössä näkynyt.

    Pojalta on otettu luokassa pois stressilelut kädestä, vaikka on sovittu, että hän saa niitä käyttää. Ollaan käyty läpi, että poika kannattaa sijoittaa luokan perälle, tätä ei kuitenkaan ole tuotu luokkiin käytäntöön asti. Viimeksi koitettiin miettiä, että olisiko tiettyjen kavereiden vieressä istuminen parempi vaihtoehto, kuin toisten. Katsotaan toteutuuko tämäkään.

    Wilma väsyttää vanhemmat

    Ei syy ole kenenkään, ei ainakaan pojan itsensä. Me kaikki varmasti yritetään parhaamme. Opettajat yrittää, me vanhemmat yritetään ja poika yrittää varmasti kaikista eniten. Tuntuu, ettei systeemi vaan toimi. Luokat on liian isoja. Luokkatilat on avoluokkia, kuka niissä voisi keskittyä? Erityisesti jos on selvästi ongelmia keskittymisessä muutenkin. Opettajilta on viety kaikki toimintavalta. Edes kännykkää ei saa kädestä lapselta ottaa.

    Wilman alkuperäinen ajatus on varmasti hyvä, mutta jatkuva negatiivisten viestien tulva on saanut minut äitinä väsyneeksi ja kiukkuiseksi koko koulua kohtaan. Riitelemme kotona jatkuvasti Wilmaviesteistä. Minun ja poikani suhde on tuhoutunut tämän syksyn aikana. En jaksa enää lukea viestejä siitä, että poikani on levoton. Hän ON levoton, koska hänellä on tarkkavaisuushäiriö. En halua kysyä pojalta päivittäin, että ”miksi olit levoton koulussa?” Ja poika puolestaan ei ymmärrä, mitä on tehnyt.

    Lähetetäänkö huononäköisen lapsen vanhemmille joka päivä Wilman kautta viestiä, että ”Lapsenne ei nää hyvin”. Ei varmasti. Miksi minä saan joka päivä viestin, että poikani on levoton? Haluan kyllä tiedon, jos hän käyttäytyy huonosti tai jos hän myöhästyy ja jättää läksyt tekemättä. Niillä tiedoilla teen jotain.

    Lue myös: Älä arvostele, vaan tue ADHD lapsen vanhempaa

    Pyysin viimeksi palaverissa koulun kanssa, että viestitulvaa vähennettäisiin. Syksyn aikana on tullut noin 60 negatiivista merkintää, ja kasa negatiivisia viestejä postilaatikkoon. Positiivisia merkintöjä oli 10. Hassua on se, että positiiviset merkinnät on pääosin niiltä opettajilta, jotka eivät ole laittaneet negatiivista lainkaan. Negatiivisia viestejä pommittaneet opettajat, eivät ole ilmeisemmin ymmärtäneet, että positiivinenkin palaute on myös tärkeää. Koska onhan se, meille kaikille! Puhumattakaan kehittyvästä lapsesta.

    Mitä väliä koenumeroilla, kun arvosasana on aina kuusi?

    Nyt törmäsimme uuteen ongelmaan. Poika on alisuorittanut koulua tällä lukukaudella oikein kunnolla. Hyviä numeroita on turha odotella. Mutta ikävänä yllätyksenä myös niissä aineissa, joissa koenumerot olivat vähän paremmat, on todistuksen arvosana silti kuusi. Tämä oli pojalle aikamoinen pettymys. Meille vanhemmille lähinnä ihmetys.

    Miksi edes yrittää, jos numero on joka tapauksessa viisi tai kuusi, sai kokeesta mitä vain? Huono arvosana perustellaan levottomalla tuntikäyttäytymisellä, läksyunohduksilla ja myöhästelyillä. Ihan aiheellista kyllä! Tottakai näiden pitääkin näkyä numerossa, mutta kuinka paljon?

    Lue myös: ADHD lapsen äiti. Muista nämä 8 asiaa

    Miettikääpä lapsen kannalta tätä. Hän saa yhden aineen kokeesta vaikkapa numerot 6 ja 5+. Hän todennäköisesti ei pidä tästä aineesta ja alisuorittaa sen oikein urakalla. Arvosana todistukseen 6.

    Sitten on aine, mistä poika tykkää. Hänellä on samat haasteet tottakai tunnilla keskittymisen kanssa, mutta vähemmän läksyunohduksia ja myöhästymisiä. Kokeet menee selvästi paremmin. Koenumerot 8 ja 7+. Silti todistuksessa komeilee jälleen sama numero 6. (Koska keskittyminen).

    Miten tämä motivoi poikaa jatkossa?

    Dialogi: Järjestelmä on rikki. Nepsy -lapsia syrjätytetään yhteiskunnasta

    Tule hyvä vuosi 2020

    En ole uskovainen, mutta eilen nukkumaan mennessäni taisin rukoilla. Tai ainakin anella. Anelin pojalleni parempaa vuotta 2020. Anelin, että tämä ihana pieni poikani saisi vähän helpotusta elämäänsä. Haluaisin niin kovasti, että hänellä olisi helpompi olla ja hän olisi onnellinen. Niin koulussa kuin kotonakin.

    Muistelin, kun hän oli pieni. Muistelin, kuinka olin onnellinen, kun sain hänet syliini ensimmäisen kerran. Kuinka ylpeä olen ollut hänestä monia kertoja. Itkin, kun mietin poikani sanoja eilen. ”Minussa ei ole mitään hyvää”. Miten pohjattoman surullista on, että joku lapsi joutuu ajattelemaan, että hänessä ei ole mitään hyvää.

    Pojassani on paljon hyvää. Hän on täynnä hyvää. Se kaikki hyvä pitää saada vain valjastettua oikein. Pinnan alle tulee nähdä! Sillä sieltä poikani on pelkkää kultaa.

    Kommentit

    1. Avatar

      Oli sydäntäsärkevää kirjoituksesi. Tekee mieli sanoa ei, ei, EI! Missä lapsesi diagnoosi on tehty, voisiko sieltä joku käydä koulussa opettamassa miten nepsylapsen kanssa kuuluu toimia ja muutenkin avata heille, mitä adhd on? Joissakin paikoissa näin toimitaan.

      Minulla itselläni on kaksi nepsylasta, kolmannen tutkimukset alkamassa. Kakkonen on ylivilkas, muut eivät. Ekan lapsen dg viivästyi lukioikään asti, eli hän alisuoriutui koko peruskoulun ja lukion alun. Lapsi on todella tyytyväinen, kun nyt lääkityksellä tunneilta jää muistiin asioita.
      Ylivilkas kakkonen pärjää niin hyvin koulussa, että lääkitystä en ole halunnut vielä aloitettavan. Mutta koulupäivä vie kaikki mehut niin, että loppupäivän on tosi levoton. Etenkin kyläpaikoissa tai missä tahansa tämä on iso sosiaalinen haitta, miksi pohdin lääkityksen aloittamista. En myöskään halua, että enää kukaan muu lapseni alisuoriutuu ja kokee sen vuoksi olevansa tyhmä tai erilainen kuin muut. Lääkityksellä on iso merkitys tähän, vaikka se ei kaikkia oireita poistakaan.
      Oma diagnoosinikin viivästyi 44 vuoden ikään. Lääkityksen avulla pärjään vaativassa ammatissani kuitenkin hyvin.

      Toivotan sinulle, perheellesi ja etenkin tälle pojallesi onnellista joulua! On äärettömän raskasta olla aina puolustamassa lastaan. Toivottavasti asiat järjestyvät pian!

      1. Jonna

        Lääkkeet ovat meillä viimeinen vaihtoehto. Monestakin syystä. Mutta tottakai jos muuta keinoa ei ole, niin sillä mennään. Pojalle ei ole tehty psykologin testejä, jotka nyt pyysin. Lastenpsykiatri aikanaan yhdellä käyntikerralla tarjosi lääkkeet kokeiluun ja me kokeiltiin. Se oli huono kokeilu.

        Mutta siis jännä kuinka erilailla ajatellaan me kaikki. Minä taas koen, että on suuri lahja oppia elämään ADHD:n kanssa ja ehkä jossain vaiheessa oivaltaa sen tuomat vahvuudet. En tiedä oppiiko sitä samanlailla jos on lääkkeet käytössä? Minulla on aika todennäköisesti ADHD, ainakin ihan kaikki oireet on ollut lapsena, nuorena ja vieläkin. Mutta ilman lääkkeitä olen mielestäni saanut oireet hienosti haltuun, ne eivät määritä minua mitenkään enää. Olen oppinut opiskelemaan omalla tavallani, tekemään työtä omalla tavallani ja elämään oikein onnellisena. Mutta nämä varmasti riippuu hurjan paljon tyypistä, että toiselle sopii toinen. ja toiselle toinen. Voi olla hyvinkin mahdollista, että jossain vaiheessa poika haluaa vielä uudestaan kokeilla lääkkeitä.

    2. Avatar

      ADHD-pojan äitinä itsekin olen törmännyt samaan. Meidän ratkaisu oli kuitenkin lääkkeet, minimiannostus ja se teki ihmeitä. Vähän ihmettelenkin yleistä lääkevastaisuutta ADHD:n hoidossa, sillä se todella tehoaa ja vain koulupäivinä otettuna se auttaa lasta keskittymään juuri sen verran, että hän saa koulustakin onnistumisen kokemuksia, pärjää ja oppii, vai onkin omanlaisensa. Miksei tätä suorittaisi lapselle jaa katkaistaisi negatiivisuuden kehä? Totta kai rinnalla tulee käyttää erilaisia psykososiaalisia keinoja ja koululla on velvollisuus tehdä myös omia järjestelyjään. Ne eivät aina tule helpolla, mutta lapsen takia pitää jaksaa vaatia. Itse silti sain parhaan palautteen, kun lapsi lääkkeen aloittamisen jälkeen kertoi, että on alkanut saada kavereita koulusta ja tuli myös niitä positiivisia wilma-merkintöjä.

      1. Jonna

        En osaa ottaa kantaa lääkevastaisuuteen, koska en itse ole lääkävastainen. Olen ehkä enemmänkin sitä vastaan, että lapsia ja nuoria lääkitään kouluun sopivaksi, minusta koko ajatus on vinksallaan. Eikö koulun pitäisi palvella erilaisia oppilaita, eikä työnnetä lapsiin lääkettä, että kulkevat zombieina koulunkäytävillä?

        Me olemme kokeilleet lääkkeitä pojalle aikanaan. Se oli aika hurja kokeilu, poika sai pakkoliikkeitä ja raivokohtauksia. Kokeilu jäi siihen. Onneksi näin myöhemmin ajatellen, koska koulu eskarin jälkeen meni sitten ilman lääkkeitä ihan tosi hyvin. Nyt on tietysti tilanne eri ja asiat pitää punnita uudelleen. Mutta lääkkeet eivät ole minun mielestäni ensimmäinen vaihtoehto. Ne ovat viimeinen. Ainakin meille.

    3. Avatar

      Olen nähnyt monen oppilaan hyötyvän lääkityksestä, vaikka periaatteesa en lääkkeitä suosi. Muutos on usein uskomaton ja moni oppilaskin toteaa, että nyt on paljon parempi olla.

      Läksyjen unohdukset, häiriköinti ja muu vaikuttaa käytösnumeroon. Sen ei enää pitäisi vaikuttaa aineen numeroon. Ota yhteys rehtoriin, jos arviointi mietityttää.

      Miksi ihmeessä menet mukaan wilmakriisiin? Voit kuitata merkinnät ja puhua lapsesi kanssa vain tärkeimmistä. Ja hyvät merkinnät kannattaa toki aina kertoa.
      Wilmamerkintöjä käytetään usein ”kirjanpitona”. Kun lapsen tukitoimia mietitään, saadaan merkinnät listattua. Silloin käsissä on faktaa lapsesi jaksamisesta, ei opettajien mututuntumaa. Kyseessä on siis lapsesi ja koulun oikeusturva.

      Teillä on vanhempina kaikki mahdollisuudet tukea lapsenne itsetuntoa koulun ulkopuolella. Osoittakaa hänelle, että näette hänessä paljon hyvää.

      1. Jonna

        Kiitos kirjeestäsi. Minä uskon, että lääkitys on varmasti hyvä monelle lapselle. Mekin olemme sitä tälle lapselle aikanaan kokeilleet, mutta huonolla menestyksellä. Lääkkeestä tuli muunmuassa pakkoliikkeitä, vaikka poika rauhoittuikin. Sen jälkeen emme ole lääkkeitä kokeilleet. Pojalle jäi siitä vähän traumat ja nyt on myös muita seikkoja jotka painavat vaakakupissa lääkkeiden aloittamista vastaan. (terveydellisiä). Valinta on kuitenkin pojan itsensä loppujen lopuksi, hän on jo sen verran iso, että ymmärtää kyllä.

        Tuota sanoi omakin opettaja tuttuni, että nuo käytösjutut pitäisi laskea vain käytösnumeroa, ei ainenumeroa. Pitääpä seurailla tätä ja ottaa tarvittaessa rehtoriin yhteyttä jos tilanne toistuu.

        Miksi menen mukaan wilmakriisiin? En minä sinne mukaan mitenkään erityisesti mene, se kaappasi minut. Käsittääkseni lapsi näkee omilla tunnuksillaankin nuo wilmamerkinnät, häneltä on mahdoton niitä ”piilotella”. Ja toisaalta erityisesti lukukauden aluksi halusin tietysti aina selvittää mitä merkinnän takana oli. Kysyin usein opettajilta lisätietoja levottomasta käytöksestä, että liittyikö siihen esim häiriökäyttäytymistä. Koska halusin tietysti ohjeistaa poikaa toimimaan oikein.

        Vanhempina meillä on lapsen kanssa aika samat haasteet kun opettajilla koulussakin. Toki yritämme positiivisen kautta, mutta emme mekään mitään yli-ihmisiä ole ja yhteenottoja lapsen kanssa tulee paljon. Mutta tämä onkin sitten ihan toinen tarina…

    4. Avatar

      Meillä kolme erityispoikaa joista yksi adhd. Tajusin jo silloin kun he olivat 3-4 vuotiaita että nämä pojat eivät menesty koulussa. Ei siksi että olisivat tyhmiä tai yksinkertaisia vaan päinvastoin…he ovat aina kyseenalaistaneet kaiken tiedon. Koulusysteemi ei vaan taivu keskustelevaan opetukseen. Koska tiesin tämän, aloitin heti vahvistamaan heidän itsetuntoaa etsimällä heidän vahvuuksiaan joilla ei ollut mitään tekemistä koulun kanssa. Koulu ei todellakaan ole koko elämä! Näin heillä oli jo valmiiksi jotain mihin nojata kun koulusysteemi kaatui päälle. Jokaisella oli yksi asia jossa he olivat aina hyviä, ja he tiesivät sen. Tosiasia on ettei lapsi saa mitään tukitoimia ellei ole näyttää nivaskaa lääkärin ja psykiatrian lausuntoja. Koulu ei näitä välttämätyä silti toteuta mutta silloin voit osoittaa pojallesi että hänessä ei ole vikaa vaan koulussa joka ei huomio lausuntoja. Erityislapsilla on yleensä ylikehittynyt oikeudentunto ja he vaativat perustellut syyt miksi mitäkin tapahtuu. Tässä korostuu se kotona saatava positiivinen palaute. Ja keskusteluyhteys lapsen kanssa.

      1. Jonna

        Juu meilläkin poika on tosi tosi taitava tietyissä jutuissa (mitkä ei liity kouluun) ja näitä on tottakai tuettu pienestä asti. Iän myötä tosin näihinkin juttuihin on tullut motivaatiopulaa ja vähän kaikki takkuaa nyt. Mutta on mulla kova luotto tuon pojan kanssa, hän on niin taitava monessa asiassa, että varmasti isona voi alkaa monenlaista tekemään, vaikka ei mikään mestari koulussa olisikaan. Ja toisaalta, minäkin menin peruskoulun ihan riman ali suorittaen, olen tosi tosi huono koulussa. Silti aikuisiällä innostuin opiskelusta, kävin aikuislukion ja sain sieltä hyvät paperit. olen opiskellut jo monta ammattia ja aion vielä lähteä opiskelemaan ainakin kerran. Eikä opiskelu tuota minulle enää mkinkäänaisia ongelmia. Ehkä poikanikin oppii sitten myöhemmin.

    5. Avatar

      Aihe iskee kaikkialta esiin. Pojat ja tytöt leimataan isolla poltinmerkillä. Kaikki poikkeava koetaan kouluikäiselle negatiivisena ja pois kitkettävänä. Jos ei muu auta, niin lisätään lääkitystä.

      Kouluni oli 60-luvun taistelua sodanjälkeisen ajan läpikäyneiden vanhempien traumojen maailmassa. Aikuiset hakivat omaa itseään ja rakensivat uutta yhteiskuntaa. Lasten kasvatus ja menestys koulussa oli aika lailla tuurilla seilaamista.

      Luokat olivat suuria ja hukkumisen vaara massaan todellista. Halutessasi saatoit muuttua näkymättömäksi eikä poissaolo tunnilta ollut välttämättä opettajalle vastenmielistä. Silloinen keskikoulu ja lukio oli aktiiviselle älypäälle menestys.

      Miten kävi poissaolevalle ryhmälle. Heidän osallistumisensa tunnilla oli lähinnä väistelyä ja piilossa pysymistä. Tuntiosaaminen jäi arkuuttaan jalkoihin, kun lukuviisaat jyräsivät paikkaansa opettajan suosikkilistalla. Inhimillisyyttään kait opettajat hakivat helpotusta työhönsä. Parempi valita 30-40 oppilaan luokasta 5-10 osaavaa kuin paiskia töitä kaikkien kanssa tasapuolisesti.

      Silloinen kohderyhmä valikoitui lukijoista ja fiksuista. Ulkopuolelle jäivät epävarmat ja muutakin kuin läksyjä harrastavat. Yhteys koteihin kulki todistuksen ja toisinaan kokeiden avulla.

      Nykyisin seuratessani perheiden haasteita, esiin nousee Wilma ja negatiivisuus. Positiivisen kautta ohjaaminen on edelleen kansakuntamme heikkous. Jostain olen lukenut, että yhden negatiivisen asian kääntämiseksi rakentavaksi osaksi kokonaisuuteen tarvitaan seitsemän positiivista asiaa.

      Kun päivässä tulee useita kolhuja, jotka opettaja kirjaa Wilmaan, niin laskun maksamisessa ja kääntämisessä positiiviseksi tarvitaan kymmeniä onnistumisia neutralisoidakseen tai edes nollatakseen velkansa. 1/7 kaavan mukaan ei ADHD, ei ADD, ei oppimisvaikeuksien eikä tarkkaavaisuushäiriön omaavat tytöt ja pojat kykene millään selviytymään vaatimuksista.

      Poikkeavuus on kuin sairaus tai ainakin luonnehäiriö. Ongelma nähdään pääsääntöisesti perheessä ja lapsessa. Harva opettaja ottaa palautetta rakentavasti vastaan, tunnustaa erehdyksensä, puhumattakaan virheistään.

      Wilmasta, ADHD:sta ja tarkaavaisuushäiiröstä huolimatta, tai sen rikastamana, yhteiskuntamme pursuaa muusikoita, urheilijoita, poliitikkoja, liikemiehiä,avustustyöntekijöitä, yrittäjiä ja pankinjohtajia. Varmaan jokaisella on ollut edes yksi ihminen, joka on uskonut häneen ja rohkaissut.

      1. Jonna

        Olipa hyvä kirjoitus. <3

    6. Avatar

      Meillä lääkitys oli pelastus adhd-lapsen kohdalla. Kaikki oli ensin kokeiltu ja tehty tutkimukset testeineen. Neurologi painotti sitä että yksi lääkekokeilu ei tarkoita jokotai. Markkinoilla on monia lääkkeitä vaikutuksineen ja ainoa epäonnistunut ei ole yhtä kuin että lääkkeet eivät sovi. Poika sai ne 8v ja koulussa avautui uusi maailma kun hänen olemisensa helpottui. Hän itsekin kärsi siitä 24/7 motorisesta levottomuudesta ja pään myrskystä. Zombieta hänestä ei tule kun koulupäivinä syö lääkettä. Se älytön sählinki vaan jää pois. Ihan itsensä hän silti on. Opinnoissa hän menestyy hyvin ja on tyypillinen ikäisensä eläväinen esiteini. Wilma muuttui kauhujen laatikosta pääosin hyvien merkintöjen paikaksi. Kyllä mekin epäröitiin ja tentattiin lääkäriä lääkkeistä. Kyllä se syö lasta ettei onnistu ja minusta pitää tehdä kaikki minkä voi.

      1. Jonna

        Ymmärrän kyllä, meillä tosin on koulu ilman lääkkeitäkin sujunut tosi tosi hyvin tässä välissä. Minä koen, että lääke on se vimeinen vaihtoehto, ensin laitetaan muut asiat kuntoon. Kuten nuo perus tukiasiat koulussa. Toki sitten jos ei enää vaihtoehtoja ole, niin lääkkeitä on syytä lähteä kokeilemaan. Mukava kuulla, että teillä lääkkeet toimivat hyvin ja auttoivat lasta.

    7. Avatar

      Kuulostaa siltä että teillä alkaa olla se viimeinen kortti eli lääke enää kåytettävissä. Mitä muita käännettä odotat, koulu ei muutu jollet itse hae lasta erityiskouluun. Pieniä muutoksia kouluun voi saada pitkäjänteisellä koulun kouluttamisella (toimintaterapeutti tai hoitokontaktista aina joku mukaan palaveriin ja lisäksi luokkahuoneisiin seuraamaan ja jälkikäteen antamaan täsmäohjeet opettajille jne), mutta erityislasta palvelevaksi kuntoutuskeskukseksi.peruskoulu ei taivu ikinä, koettu on. Nepsy-osaamista ei meidän lasten aikana kouluissa tule olemaan tarpeeksi kuin utopiassa. Toinen aste vielä asia erikseen, hirvittää jo valmiiksi.

      Lääkkeitä on useita erilaisia ja sopivan löytäminen voi viedä aikaa. Teille sivuoireita aiheuttanutta lääkettä ei tietenkään pidä uudelleen kokeilla. Meillä neljäs lääke sopi ja elämämme mullistui adhd/asperger-poikamme kanssa. Lääke pelasti hänen itsetuntonsa rippeet ja mahdollisti jonkinlaisen osittain terveen kehityksen. Meidän välisen suhteen se pelasti ilman muuta, helvetistä valoon. Kysyit tulisiko huonosti näkevälle lapselle palautetta koulusta ettei hän näe. Ilman silmälaseja aivan varmasti kyllä. Et varmaan lähettäisi likinäköistä lasta ”tukitoimilla” kouluun ilman silmälaseja. Sama tilanne oireilevan ja huonosti voivan adhd-lapsen kanssa on vaikka koulussa jotenkin pärjäilisikin. Kuormituksen hinta on liian suuri.

      Pahoittelen jyrkkää suhtautumistani mutta olen käynyt tuon saman myllyn läpi ja melkein annoin lapseni pudota mutta onneksi tulin jälkeeni ja kokeilin vielä yhtä lääkettä. Kaikki ne aivan hyödyttömiltä tuntuneet tukitoimetkin alkoivat tehota, terapiassa saatiin ihan uudenlaisia toimintamalleja juurrutettua jne.

      Mietin myös sitä että kun teiillä lapsi pelkää lääkkeitä huonon kokemuksen jälkeen, miten hänen käy kun 18 v on mittarissa ja lääkitysasia oikeasti siirtyy hänen harkintaansa. Jos itseohjautuva toinen aste ei suju, on syrjätymisvaara todellinen. Vielä ehtisi saada uusia kokemuksia lääketuesta ja mallin siitä että apua elämään on saatavissa.

      Valoisaa ensi vuotta teille.

      1. Jonna

        Ihan asiaa puhut ja tottakai se lääke voi jossain vaiheessa olla enää ainoa vaihtoehto. Tässä on kuitenkin monta muttaa, mitkä vielä vaikeuttavat valinnan tekemistä. En voi niitä paljastaa, koska poikani tunnistettaisiin niistä asioista. Mutta lyhyesti niin, että ADHD lääkityksen haittavaikutusten vaikutus saattaisi vaikuttaa vieläkin enemmän poikani tulevaisuuteen kuin se, että hän ei lääkkeitä söisi. Tässä on isot asiat vaakakupissa puolin ja toisin.

        Eilen juttelin yhden aikuisen ADHD ihmisen kanssa, joka oli sitä mieltä, että lääkitseminen on turhaa. ADHD:sta pitäisi sen sijaan löytää ne vahvuudet jokaiselle yksilölle, sillä heillä on niitä paljon. He tarvitsevat vain jotain, mikä heitä oikeasti kiinnostaa. Se on totta, että nykyinen koulutusjärjestelmä ei taivu ADHD lapsiin, mutta onko se sitten ADHD lapsen vika? Kuuluuko meidän lääkitä lapsemme erilaiseksi, jotta hän sulautuu ”tavallisten” joukkoon? Mitä se tekee lapsen itsetunnolle, että hän on ”hyvä ihminen” vain lääkittynä? Omana itsenään hän ei kelpaa koululle, vanhemmille ja yhteiskunnalle? Tämä keskustelu ADHD aikuisen kanssa, sai minut miettimään myös tätä puolta asiasta. Olen aika varma, että poikani löytää polkunsa myöhemmin, peruskoulun jälkeen, kun pääsee tekemään sitä mikä oikeasti kiinnostaa…

        Mutta näitä nyt vielä pyöritellään ja katsellaan täällä ja mietitään pojan kanssa.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart