• Suomalaisuus – kulttuuri jossa kasvetaan julmiksi itsellemme?

    Suomalaisuus – kulttuuri jossa kasvetaan julmiksi itsellemme?

    Suomalaisuus – kulttuuri jossa kasvetaan julmiksi itsellemme?

    Onko suomalaisuus kulttuuri jossa kasvetaan julmiksi itsellemme? Saattaa toki olla, että ongelma asuu vain minun mieleni sopukoissa, mutta en usko. Olen havainnut samankaltaista käyttäytymistä ympärilläni, niin ystävissä kuin ventovieraissa. Lievästi tai ei ollenkaan kärjistäen uskaltaudun sanomaan, että suomalaisuuteen kuuluu hyvin kova puhe, julmat sanat ja ehdottomuus –  ja se näkyy monissa asioissa. Miten vaikeaa meidän ottaa vastaan kehuja? Olipa se sitten ulkonäöstä, luonteesta tai tekemästämme asiasta. Joukossamme on toki poikkeuksiakin, mutta itse taidan olla pahinta laatua – ja vieläpä huonolla itsetunnolla varustettu.

    Kun joku kehuu hymyäni tai hiuksiani, ensimmäinen ajatus on päästä peilin eteen. Hämmentynyt olo. Onko hampaissa jotain, hapsottaako tukka? Miksi tuo noin sanoi?

    Aloitin äänikirjaprojektin työstämisen – eli projektin, jollaista en koskaan ennen ollut tehnyt. Ensimmäisen päivän jälkeen väänsin itkua: miten voin olla näin tyhmä? Siis niin tyhmä etten omaksu täysin uutta asiaa kokonaisuudessa vajaassa vuorokaudessa? Niinpä.

    Kalapuikot kärvähtivät uunissa. Miten voin olla näin huolimaton, kunnon luuserimutsi kun ei mikään pysy hanskassa. En tiedä oliko sillä vaikutusta että puhuin samalla työpuhelua, kävin läpi seuraavan viikon koulu- ja tarhavarusteita, erotin tappelevat lapset kymmenen kertaa, käytin koiraa ulkona ja latasin pyykkikoneen. Jep.

    Unohdan pienimmän päiväkodin eväsretken, juoksen Salesta hakemaan pillimehua, välipalakeksiä ja banaanin. Autossa purskahdan itkuun – miksi en voinut tuotakaan muistaa, hitto olen tyhmä. Koska unohdin yhden mutta muistin kolmekymmentä muuta hoidettavaa asiaa?

    Saan toimeksiantajalta vuolaasti palautetta siitä, miten jutut ovat keränneet huiman määrän lukijoita ja hyvää palautetta. Mielessäni mietin että tuskin, kunhan haluaa piristää ja motivoida. Tai sitten ei.

    Kotona mies vetää minut kainaloonsa ja sanoo että olen ihana. Hymyilen takaisin ja mietin että no enhän, ja alan mielessäni listaamaan asioita, miksi en ole. Joskus sanon ne ääneenkin. Siis luettelen syitä siihen, miksi olen huono.  M I T Ä?

    Jos sinä, joka tämän luet, et tee näin – olet onnekas.

    Minä kuitenkin tiedän, että todella moni kamppailee näiden samojen tuntemuksien ja ajatuksien kanssa. Meidän on järkyttävän vaikeaa myöntää, saati sitten sanoa ääneen, että olemme ihania, hyviä, lahjakkaita, kauniita…mitä milloinkin. Ja että epäonnistuessammekaan emme ole huonoja.

    Itse näen tämän kuuluvan hyvin vahvasti suomalaisuuteen. Kannamme edelleen mukanamme ainakin vuosikymmeniä vanhaa kulttuuriperintöä johon kuuluu vaatimattomuus ja mieletön ankaruus itseämme kohtaan. Luullaan, että olemme ylpistyneitä jos sanomme ääneen sen, miten hiton hyvin olemme hoitaneet jonkin asian. Kritiikistä ruoskimme itsemme entistä kovempaan vauhtiin, mutta hyvästä palautteesta emme nauti. Armollisuuden opettelusta on kirjoittanut moni muukin.

    Minä päästän irti tästä ei niin arvokkaasta perinnöstä tässä ja nyt. Haluan olla ihana, kaunis, lahjakas kirjoittaja tai hyvä äiti – mitä milloinkin.

     

    Vastaa