• Aina ei kuulu olla positiivinen

    Aina ei kuulu olla positiivinen

    Ei, aina ei kuulu olla positiivinen. On hienoa omata positiivinen ja optimistinen, elämänmyönteinen asenne. Mäkin omaan, ainakin jossain määrin. Olen kuitenkin huomannut sellaisen ainakin itseäni huolestuttavan ilmiön mitä muutamat vaikuttajatkin pitävät yllä. Että arki voi olla silkkaa hymyä, ilman pienintäkään kiistaa, vastoinkäymistä tai pahaa mieltä. Että jos vaan päätät että kaikki on parasta ja ihanaa, ajattelet myönteisesti kaikesta, niin elämä soljuu ihanasti. Välillä voi pikkuisen, ja siis ihan pikkuisen, harmittaa, mutta se menee ohi minuutissa kun vain olet positiivinen. Asiasta on kirjoittanut myös Yle.

    Bullshit, sanon.

    Keskustelin toimittajan työni tiimoilta menneellä viikolla kahden todella rautaisen ammattilaisen kanssa – toinen oli psykologi, toinen lastenpsykiatri. En mainitse nimiä koska kysymykseni ei liittynyt haastattelun aiheeseen, vaan halusin extrana kysyä tästä mieltä kalvavasta aiheesta. Näiden henkilöiden mielipide oli aikalailla sama kuin omani. Kumpikin oli sitä mieltä, että ihminen tarvitsee elämäänsä myös vastoinkäymisiä sekä huonoja päiviä. Määränsä silläkin, mutta puhutaan nyt normaalin rajoissa tapahtuvista vastoinkäymisistä. Keskustelimme pitkän tovin esimerkiksi siitä, miten normaalia on että taloudessa asuu esimerkiksi kaksi aikuista ja kaksi lasta – eikä kiistoja ole koskaan. Ei aikuisten kesken, eikä lasten kesken. Kukaan ei päästä suustaan sammakoita, kukaan ei ärsyynny toiseen ja kaikki ovat aina samaa mieltä.

    Sain vahvistuksen omalle uumoilulleni siitä, että jatkuva positiivisuus ei ole normaalia.

    Ensinnäkin jo lasten kasvatuksen kannalta: elämässä tulee väistämättä eteen kiistoja. Miten lapsi oppii käsittelemään näitä, jos oppii arjessaan siihen etteivät sellaiset ole normaaleja? Ei mitenkään. Ei opi käsittelemään, ei puolustautumaan, ei argumentoimaan – eikä pyytämään tai antamaan anteeksi. Keskustelussa ymmärsin myös sen, että tällaisten ikipositiivisten vanhempien lapset sulkevat pois myös tiettyjä tunteita, jolloin väistämättä tulee myös ongelmia. Ei yksinkertaisesti ole normaalia, että perheessä asuu useita ihmisiä joista kaikki ovat aina samaa mieltä.

    Ei myöskään toiseen ääripäähän.

    Korostettakoon tässä välissä sitä, että en itse diggaa myöskään toisesta ääripäästä – siitä, että kaikki olisi aina paskaa. Eihän sekään ole jatkuvana olotilan hyväksi kenellekään. Mutta itse en halua luoda kuplaa siitä että meillä oltaisiin aina yhdessä linjassa, ettei koskaan sanottaisi tyhmästi, riideltäisi ja pyydettäisi anteeksi. Sekä me aikuiset että etenkin lapset tarvitsevat näitä kaikkia, ihan kaikkia tunneskaaloja. On ihanaa että perhearki on toimivaa, mutta joiltakin ihmisiltä on tuntunut hukkuvan todellisuus siitä, että olemme yksilöitä. Kaikessa emme voi olla me, kaikesta emme voi olla yltiöiloisesti samaa mieltä.

    Oletko törmännyt itse sellaiseen mentaliteettiin, jossa jokainen päivä on pelkkää positiivisuutta, eikä rosoja ole ollenkaan?

    Kommentit

    1. Avatar
      Cristni

      Hei, tässä olen niin samaa mieltä.
      Aina positiiviset on sitä paitsi ärsyttäviä.
      Kuinka tyhjä ja ikävä tunne jääkään, kun surun tai murheen, pienenkin, keskellä joku kehottaa nyt vain ajattelemaan positiivisesti.

    Vastaa