Ei koskaan riittävän hyvä?
En ole kasvanut huonossa ympäristössä, mutta sellaisessa, jossa on kuitenkin ollut omat ongelmansa. Etenkin tunnemaailman suhteen. Mun lapsuuteen ja kasvun vuosiin on kuulunut paljon äärimmäisen kriittisiä ihmisiä. He ehkä ovat olleet epävarmoja omasta itsestään, mutta verhonneet sen dominoimalla ja kritisoineet sekä arvostelleet muita. Tietyllä tavalla olen kasvanut sellaisten ihmisten lähellä, jotka elävät myös eräänalaisessa häpeänpelossa, ja sillä on säteilytetty myös mua.
“Mieti miten noloa..”
“Mitä ihmisetkin ajattelevat..”
“Kaikkihan sulle nauraa…”
“Kyllä niin hävettää…”
Heitä en syytä, jokaisella meillä on omat taakkamme, jotka ovat syntyneet jostain.
En koe että olisin ollut tekemisissä ilkeiden tai pahantahtoisten ihmisten kanssa. Silti muhun tämä kaikki vaikuttaa nykyäänkin – eikä ihan vähän. Saattaa olla, että tämä kuulostaa jostain vähäpätöiseltä asialta, mutta mulle se ei sitä ole, ja olen valitettavasti tajunnut tämän kokonaisuuden vasta hiljattain. Asiat varmasti vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin – minä olen niin herkkä, että muhun tää on vaikuttanut tietyilla osa-alueilla aika fataalisti. Tunteista ei ole puhuttu, on vältelty ja lakaistu asiat maton alle. Tähän olen törmännyt myös aikuisuudessa, saanut ihan kunnon paskalasteja niskaan monella osa-alueella – siitä huolimatta että olen yrittänyt parhaani.
Olen aina, ihan AINA kokenut olevani huono, outo, tyhmä, erikoinen, erilainen, vääränlainen… Olen tehnyt, ajatellut ja sanonut vääriä asioita, kiinnostunut vääristä asioista. Olen ollut ärsyttävä sähläri, impulsiivinen innostuja, kova järjestämään asioita ja erittäin tunteellinen. Itken paljon ja nauran lujaa. Olen aina ollut empaattinen – oman surun lisäksi tunnen toisen surun fyysisenä kipuna rinnassa. Koskaan en ole ollut hyvä näiden ominaisuuksieni kanssa. Kaikkiin annettuihin kehuihin on aina liittynyt jokin MUTTA tai JOS – aina on ollut jokin syy miksi en ole ollut riittävä. Vielä nykyäänkin.
Tässä vaiheessa joku kysyy, että miksi pitää välittää muiden mielipiteistä?
Ei pitäisikään mutta itsetunnottomalle ihmiselle se on kuulkaa yksi ja sama. En pidä itseäni minkään arvoisena, vaikka ihan oikeasti haluaisin. Olen janonnut hyväksyntää ja rakkautta, toivonut että musta pidetään ja tekojani arvostetaan – vaikka ei kenenkään hyvinvoinnin pitäisi olla riippuvaista muiden arvostuksesta. Ja silti, en ole siinä onnistunut. Olen jäänyt poikkeuksetta viimeiseksi vaihtoehdoksi, oikeastaan kaikessa.
Osaan ottaa kritiikkiä vastaan näennäisesti hyvin, varsinkin töiden suhteen. Jos saan työstäni palautetta, kuuntelen aina. Keskustelen palautteesta, rekisteröin sen ja koitan kehittää itseäni sen mukaan. En muista, että olisin koskaan esimerkiksi hermostunut siitä. Mutta se mitä ulkopuolelle ei näy… Todellisuudessa pieni toimeksiantajalta tullut kysäisy vaikka tulevan jutun sisällöstä, aikataulusta tms saa mun sisällä aikaiseksi ison reaktion. Asia pyörii päässä vähintään viikon. Moitin itseäni, en nuku kunnolla, analysoin kysymyksen monelta eri kantilta, olen aina varma siitä että olen tehnyt työni niin päin helvettiä että enempää ei tipu, koskaan. Jos saan uuden asiakkaan, olen poikkeuksetta hämilläni – minähän en osaa mitään, miten mulle annettiin tämä työ? Jos joku ystävällisestikin ihmettelee tapaani toimia, en saa asialta rauhaa, vaan ruoskin itseäni päiväkausia.
Vertaan itseäni myös kollegoihin, niin ulkonäöllisesti kuin ammatillisen osaamisen tiimoilta. Olen aina nukkavieru, ruma, huono, ammattitaidoton ja nolo. Siitä huolimatta että olen pyrkinyt eroon tästä “nolo-ajattelusta” jo pidempään, teen sitä edelleen. Ulospäin saatan vaikuttaa hyvin tyyneltä, tasaiselta ja siltä että kaikki on balanssissa, mutta sisällä myrskyää.
Näen epäonnistuvani työssä, mutta myös ihmissuhteissa.
Menettämisen pelko on aivan mieletön. Tällä hetkellä mun elämässä, mun perheessä ja ystäväpiirissä on ihmisiä, jotka ovat todellisia kultakimpaleita. He ovat hyviä ihmisiä, ja näen ajattelutapani myös heitä kohtaan hyvin epäreiluna. Analysoin heidän sanomisiaan – en muille, mutta itselleni. Etsin sanojen takaa jotain muita merkityksiä, ja olen varma siitä, että he eivät haluaisi viettää aikaa kanssani. Miehelleni tämä kaava on jo aika tuttu – poden huonoa oloa usein siitä, sillä koen pakottavani ihmiset seuraani.
Hylätyksi tulemisen pelko, jatkuva huonommuuden, epävarmuuden ja ulkopuolisuuden tunne ovat ihan oikeasti todella raskaita kantaa. En ryve itsesäälissä ja toimin arjessa ihan normaalisti, mutta pinnan alla kuohuu. Välillä jotain pursuaa väkisin uloskin, jolloin koen taas entistä paskempaa oloa.
Ja kun teen isoja virheitä, unohduksia tai mokailen muuten, on maailman pystyssä. En pysty päästämään irti, enkä todellakaan anna itselleni mitään anteeksi.
Olen oravanpyörässä.
Tämähän on johtanut siihen, että etenkin tämän kevään aikana voimat ovat olleet lopussa. Olen purkanut tätä settiä ympärilleni – ja nyt tunnen oloni aiempaakin kehnommaksi. Kun näin huterin jaloin seisova ihminen on äiti, palikat ovat toisinaan hieman hukassa. Olen koittanut olla siirtämättä omia traumoja lapsiin, ehkä jopa osittain onnistuen.
Haluan apua, haluan vertaistukea. En ole masentunut tai mitenkään sekaisin, en rieku ympäriinsä. Olen käsitellyt asiaa terapiassa, mutta en ole saanut apua. En ole katkera tai vihainen, haluaisin vain oppia toimimaan ja ajattelemaan toisin.
Tämän tekstin kirjoittaminen oli jäätävän suuri sekä pelottava ulostulo, henkisesti ehkä raskain kirjoittamistani teksteistä.
Mutta jos vaikka löytäisin jonkun kaltaiseni?
Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani itsestäni ❤️ Et ole yksin, meitä on paljon tuntemassa samoin. Välillä on vaikea jaksaa itseään ja kadehdin heitä, jotka ovat “normaaleja”. Hyvän itsetunnon omaavat ihmiset eivät usein voi millään tasolla ymmärtää tätä, näin ainakin omassa lähipiirissäni. Suuret sympatiahalaukset sinulle kohtalotoveriltasi.
Halaus myös sulle, vertaistuki on♥️ Ehkä tässä mennään askel askeleelta kohti parempaa itsetuntoa.
Hei. Ymmärrän sinua ja kannattaisin sinua lukemaan tunnelukkosi kirjan, siitä voisit saada apua itsellesi, paljonkin. Vaikka lukeminen onkin raskasta ja sen voi myös kuunnella äänikirjana. 🙂
Nimimerkillä minua se on auttanut todella paljon, vaikkakin pikkuhiljaa.
Kiitos vinkistä! Olen kirjojen suurkuluttaja, tartun tähän heti seuraavaksi?
Teksti on aivan kun mun kynästä.. Aina oon liian vähän, aina teen väärin.. Omasta mielestäni.
? Toisaalta helpottaa kuulla, etten ole yksin…mut toisaalta tuntuu niin pahalta, ei kenenkään tarvitsisi tuntea noin♥️
Hep, täällä myös. Tuskallisen tutulta kuulostaa. Jos voisin, haluaisin potkaista itseäni persuuksille ja sanoa, että ryhdistäydy nyt hyvä ihminen, oot mahtava tyyppi, älä yritäkään väittää muuta.
Tuskallista tottavie. Mutta ehkä tästäkin voi eheytyä♥️
Täällä yksi, aina vääränlainen. Koskaan ei riittävän hyvä, aina voisi olla parempi. Minäkin olen äitini ja aikakauden tuote. Koulukiusattu, selän takana haukuttu, päin näköä haukuttu, ruma, tyhmä. Kilteyttäni ja empaatisuutta on käytetty hyväksi. Elämäni on ollut täynnä ihmisiä, jotka pönkittää omaa itseään toisten kustannuksella. Olen tehnyt elämässäni töitä, jotta olen sinut itseni kanssa, enkä anna enää kaikkien satuttaa itseäni. Äidin kanssa teettää vielä työtä. Minulla on ihana mies, jonka kanssa toisiamme eheytetään rakkaudella. Elämän kolhimat ❤️
Niinhän me taidetaan olla. On hienoa kuulla, että oot saanut työstettyä asiaa♥️
Minä kanssa koen et tää teksti voisi olla minun omasta elämästä kirjoitettu. Minä oon aloittanut tunnelukkokirjat ja vaikka mitä muut ja ahdistuin lisää,ongelmia löyty muttei ketään,kenen kanssa niistä olisi päässyt eteenpäin. Ja kun noita lapsuuden asioita ei pysty sellaisenaan jakamaan, kynnys jopa omalle miehelle kertomiseen oli suuri, kun ei lapsena kukaan ollut kiinnostunut siitä mitä koit tai tunsit, vastaavasti vaan annettiin kyllä tietää ettet ollut koskaan riittävän hyvä rakastettu.
Tiedän, et sota-aika on vielä vaikuttamassa sukupolvien kasvatusmetodeihin. Tästä hyvänä kirjana oli vanhempieni kaltainen. Se sai minut ymmärtämään,ettei asiat ole vaan minun päässä vaan ne on ohjelmina vanhempien päässä ja he vaan toistaa valitettavasti sitä,mitä he ovat itse saaneet kokea. Ei heidän lapsuudessa ollut syliin ottamista tai … enemmän se oli sitä arkista puurtamista. Ja kun itse on tämän tiedostanut, on pystynyt laskemaan irti siitä,et on lapsesta lähtien tarkkaillut omaa ympäristöä ja mallentanut ja huomaamattaan toistaa sitä,mitä kotona on oppinut,omassa kodissa ja elämässä,kunnes tietoisesti läsnäolon kautta lähtee tekemään elämästä omannäköistä. Ja sillä tavoin huomaa,et meillä kaikilla on joku ongelma työstettävänä.
Minä olin tehnyt itseni suojaksi selviytymiskuoren ja se kuori ilmoitti viime syksynä,et haluaa poistua ympäriltäni. Anna Taipaleen rakkauskurssi sai mieleni purkamaan ajatuksia pois päästäni,uskomuksia,joita olen pitänyt totena ja ei ne oo olleetkaan. Kuori on melkein pois ja uskallan olla oma itseni.
Oon samalla hyödyntänyt ajatusta et luomme itse elämämme. Monta asiaa mennyt eteenpäin,energia muuttunut ja ympäristönkin vapautunut. Värit on tulleet elämään ja maskuliinisyyden sijaan naisellisuus on saanut enemmän jalansijaa.
Tajusin vasta et se mitä minulla on ollut emotionaalinen turvattomuus ja sen oivaltamisen kautta se jatkuva itsensä vääräksi tuntemisen tunne paljastui perusturvallisuuden puutteeksi.
Nyt on menossa Jenniemilian rakkauskurssi, rakkaustaajuus on mun juttu, se on huomaamattani auttanut muuttamaan elämääni ja olen alkanut rakastaa itseäni,asetan rajoja ja arvostan itseäni.
Nyt vielä jossain asioissa nousee esiin ajatus olenko riittävän hyvä sellaisena kuin olen,kun alitajunnassa pyrin täydellisyyteen. Ja millä ihmeellä voisin saada itseni vaan luottamaan,että kaikki on hyvin,voin vaan olla ja nauttia eikä koko ajan tartte analysoida ympäristöä uhkana,hyvänä tai pahana.
♥️ Kiitos viestistäsi. Ihanaa kuulla, että sä olet saanut selvitettyä asioita ja omaa mieltä. Mua alkoi nyt ihan todella kiinnostaa noi rakkauskurssit?