• Raskas työ, ei raskaita huveja

    Raskas työ, ei raskaita huveja

    Raskas työ, ei raskaita huveja

    Vaikka mulla on raskas työ, ei raskaita huveja silti vaadita. Mun duuni herättää ihmisissä usein kiinnostusta ja monenlaisia kysymyksiä. Yksi vakiokysymys on se, miten pystyn tekemään tätä? Eikö se mene uniin?

    Olen siis kirjailija ja rikosjuttuihin profiloitunut toimittaja, mutta teen toisinaan muunkinlaisia juttuja. Rikosaiheet ovat kuitenkin lähellä sydäntä, ja vielä tämänkin genren sisällä on tiettyjä juttutyyppejä, joiden tekeminen tuntuu kaikkein omimmalta.

    Iltalehteen tekemäni juttu Antti Hanhivaarasta. 

    En ole koskaan välittänyt tehdä ns.paparazzijuttuja tai kohujuttuja. Musta ei ole jahtaamaan ihmisiä kameran kanssa, tai tekemään skuuppijuttua lehteen vain siksi, että siinä esiintyy joku julkisuudesta tuttu henkilö. Olen tehnyt muutamia julkkishaastatuksia ja ehkä tulen vielä joskus tekemäänkin, mutta uskon että moni muu toimittaja osaa ne mua paremmin.

    Siinä missä en halua väijyä julkkiksia salasuhteiden tai muiden kohujen toivossa, olen kuitenkin loputtoman utelias. Rakastan tonkia ja selvittää asioita, ihmisten taustoja ja syitä tekojen takana. En nauti toisten ihmisten surusta, mutta olen todellakin omalla kentälläni kirjoittaessani rikoksista – ja valitettavasti niissä aina joku on myös kärsijän roolissa. Olen kirjoittanut useisiin julkaisuihin, eniten Alibiin sekä Iltalehteen, lisäksi olen kirjoittanut podcastia ja äänikirjaa Storytelille.

    Iltalehteen tekemäni juttu Teiniäidit-sarjasta tutusta Tanjasta, joka kuoli huumeisiin.

    Iltalehteen tekemäni juttu Liperissä vuonna 2002 tapahtuneista murhista.

    Tapani tehdä tätä työtä on kunnioittava.

    Virheitäkin on matkalle sattunut ja niistä on opittu. Aina olen kuitenkin lähestynyt haastateltavia kunnioittavasti. Etenkin silloin kun ihmiset ovat kokeneet elämässään suuren menetyksen tai muutoin suurta surua, lähestymistä on mietittävä tarkoin vaikka tapahtuneesta olisi kulunut jo aikaakin. En koskaan painosta ketään tekemään juttua ja jos mahdollista, lähestyn aina haastattelupyyntöni kanssa joko sähköpostilla tai tekstiviestillä. Tämä siksi, että haluan antaa mahdollisuuden pohtia asiaa.

    Oman kokemukseni mukaan puhelimessa tehty haastattelupyyntö saattaa helpommin kääntyä itseäni vastaan, kun ihminen tavallaan ”yllätetään” vaikean asian suhteen. Haluan antaa tilaa ja aikaa – tämä voi toki tehdä musta myös huonon toimittajan, koska tässä suhteessa en osaa olla röyhkeä. Tämä vaikuttaa olevan myös yksi ennakkoluulo, mitä tulee toimittajiin ylipäätään – toimittajat ovat röyhkeitä ja tekevät mitä tahansa jutun eteen. Varmasti joissain tapauksissa totta, ja itsekin kyllä olen valmis näkemään kovastikin vaivaa tehdäkseni jutun – mutta rajansa kaikella.

    Kun sitten tapaan näitä haastateltavia, joista useat ovat itse joutuneet rikosten uhreiksi, tai sitten he ovat omaisia, se ei tunnu vaikealta. Ehkä syy on myös siinä, että tiedän että heitä ei ole painostettu antamaan haastattelua. He haluavat antaa sen, ehkä purkaa sydäntään, tuoda asiaa esiin, nostaa esiin kadonnutta rakastaan, menetettyä läheistä tai tuoda esiin kokemaansa vääryyttä. Kun kohtaan esimerkiksi äidin jonka poika on kadonnut tai tyttären jonka vanhemmat on murhattu, on haastattelu yleensä lämmin ja tunnelma aito.

    Iltalehteen tekemäni juttu Hanna-Marista, joka onnistui irtautumaan huumeista pitkän käytön jälkeen. Hanna-Mari tekee nykyään aktiivisesti huumeiden vastaista työtä, suosittelen seuraamaan.

    Iltalehteen tekemäni juttu Ellistä, joka joutui raiskatuksi työvuoronsa aikana.

    Mikäli haastateltavana taas on toinen osapuoli, rikoksen tekijä, ei tunne silloinkaan ole huono. Siinä hetkessä mä en mieti sitä, miten paha tai hyvä tämä ihminen on. Rikoksien suhteen mua kiinnostaa usein se, miksi rikos on tapahtunut. Mitä on tapahtunut ennen sitä? Mitkä kaikki tapahtumat johtivat tähän? Olen empaattinen ihminen, ja tunnen surua myös rikoksen tekijöiden puolesta. Vain äärimmäisen harvoin jutut menevät uniin tai aiheuttavat ahdistusta, siitä huolimatta että ne saattavat muutoin jäädä pyörimään mieleen pidemmäksikin aikaa.

    Eräs podcast-projekteista, Elämäntyönä rikos. Tämä julkaistiin Storytelissa, ja se kertoo rikosten parissa työskentelevien henkilöiden arjesta.

    Tämä työ on välillä henkisesti valtavan raskasta. Jos mä en olisi näin tunneihminen, se voisi olla helpompaa, mutta tällä mennään. Ne hirveät teot itsessään eivät jää pyörimään mieleen, mutta ihmiskohtalot jäävät. Olen useimmiten käytettävissä myös ympäri vuorokauden – kun toimeksianto kilahtaa, olen valmiina. En valita, enkä haluaisi tehdä mitään muuta työtä.

    Mun mielestä raskas työ ei vaadi raskaita huveja. Päinvastoin, jos raskailla huveilla tarkoitetaan nollaamista vaikka juhlimisella. Mulle parasta palautumista on kasvimaan kuopsuttelu, aamuseitsemän uinti, hengittely hiljaisessa metsässä, rantalounas ystävän kanssa, lautapelimatsi, hyvä kirja tai kanojen kuopsuttelun seuraaminen. Tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa.

    Miten sä palaudut parhaiten?

    Vastaa