• Unelmat kannattaa sanoittaa

    Unelmat kannattaa sanoittaa

    Unelmat kannattaa sanoittaa

    Unelmat ovat suomalaisessa kulttuurissa etenkin tiettyjen sukupolvien kohdalla saaneet lähes häpeällisen stigman. Aika häijyn suuri osa ihmisistä pitää unelmista puhumista nolona ja jotenkin lapsekkaina. Mullehan aikuisuus on käsitteenä muutenkin ärsyttävän ylevä, joten olen tosi mielelläni lapsekas – ei haittaa yhtään.

    Näistä tympeistä asenteista johtuen monikaan ei edelleenkään puhu, ei kehtaa. En mäkään kehdannut vielä kymmenisen vuotta sitten. Raapustelin kirjoituksia sinne tänne, eli käytännössä pöytälaatikkoon. Olin haaveillut kirjoittamisesta aina, ihan aina. Jo peruskoulussa olisin halunnut lähteä opiskelemaan alaa, mutta opinto-ohjaaja totesi ettei kirjoittamisesta voi tehdä ammattia.

    ”Ihan kiva harrastus, mutta ei sitä työkseen voi tehdä. Keksippä joku toinen.”

    No mä sitten keksin – ja huonostihan siinä kävi. Aloitin kauppiksen. Keskeytin sen. Menin töihin. Aloitin toisen koulutuksen. Kävin töissä. Keskeytin koulun, aloitin toisen. Suoritin kauppiksen loppuun. Kävin töissä. Suoritin toisen tutkinnon. Ja kaikkien vuosien ajan pohdin, että mä haluaisin kirjoittaa. Luin kirjoja ja mietin, että mäkin voisin tehdä tätä. Bongailin hyviä artikkeleita lehdistä, ja pohdin että mä olisin tässä hyvä.

    Lukeminen ja kirjoittaminen on ollut mulle aina osa elämää.

    Enkä silti tehnyt asialle mitään, koska pelotti.

    Kirjoitin käytännössä salaa, ihan suoranaisesti piilotellen asiaa. Pelotti että jos epäonnistun – sehän on hyvä syy olla yrittämättä?

    Sitten ajauduin keskustelemaan aiheesta kahden parhaimman ystäväni kanssa. Pohdinnat omista ammateista tulivat jotenkin sivulauseessa puheeksi. Olimme toisen ystäväni kanssa molemmat vielä vanhempainvapaalla, kumpikaan ei oikein kokenut halukkuutta palata vanhoihin hommiin. Toinen ystäväni oli kouluttautunut jo melko korkeasti yhteen ammattiin, mutta intohimo oli ihan toisaalla.

    Silloin sanoin ensimmäistä kertaa ikinä ääneen sen: mä haluaisin kirjoittaa. Muistan sen vielä tosi hyvin, koska se lause tuli jotenkin tosi harkitsematta, ja hämmennyin kun kukaan ei nauranut. Ehkä sekin oli arvokas asia, missä seurassa uskaltauduin puhumaan asiasta? Ei toki kenellekään ole oikeutta tyrmätä toisen haaveita, mutta enpä tiedä mitä toisenlainen reaktio olisi saanut aikaiseksi.

    Tämän jälkeen uskalsin toimia.

    Rohkeus lähti siitä, että uskalsin sanoa sen ääneen. Myöskään mun mies ei väheksynyt tätä unelmaa, vaikka (ihan realistisesti) pohtikin, että miten saan jalan oikean oven väliin. Tuosta hetkestä alkaen aloin puskemaan eteenpäin – harjoittelin, opiskelin ja tarjosin juttuja jokapuolelle. Löin kirveellä kiveen monta kertaa, mokailin ja sain kymmenittäin ”ei kiitos”-vastauksia. Kunnes ehkä puolen vuoden kuluttua nappasi – ensimmäinen juttuni julkaistiin Alibi-lehdessä.

    Ja siitähän se sitten lähti.

    Nyt työvuosia on takana jo aika monta. Noin viiden vuoden ajan olen työllistänyt itseni kokopäiväisesti kirjoittamalla. Eniten juttuja on näkynyt Iltalehden ja Alibin sivuilla, ja toivottavasti näin tulee olemaan jatkossakin, näille työskentely on antoisaa, ja näissä olen saanut keskittyä lujasti suurimpaan rakkauteeni: rikosjuttuihin. Muita tutuksi tulleita lehtiä ovat Helsingin Sanomat, Vauva, Sydän, Kaksplus, Erä, Seura ja Hymy. Lisäksi olen työskennellyt säännöllisesti paikallislehdessä hoitamassa viikonloppuja.

    Yksi tuoreimmista, Bodomjärven surmien vuosipäivänä julkaistu artikkeli.

    Yksi parhaista jutuista käveli suoraan eteeni vajaa vuosi sitten, ammattikorkeakoulun käytävällä. Siellä eräs opettaja kysäisi, kiinnostavatko podcastit. Hän oli huomannut kiinnostukseni rikosaiheisiin, joista oli tietenkin kasaantunut jo melkoinen määrä näyttöäkin. Summa summarum: pääsin Suomen Podcastmedian huippuporukkaan käsikirjoittamaan ja ideoimaan podcasteja. Alku oli ihan helvetin vaikea, myönnän. Tuntui etten osannut mitään, mutta silti pääsin joukkoon, ja nyt olen jo jollain tavalla sisäistänyt työn. Paljon on opittavaa, mutta paljon on opittu. On ollut ihan mieletöntä tehdä työtä ammattilaisten kanssa. Takana on Elämäntyönä rikos-podcastin käsikirjoitus, ja pian valmistuu Uhrien kokemukset-podcast.

    Pisteenä iin päälle: parhaillaan on valmistumassa äänikirja joka sukeltaa Suomen huumemaailmaan ruohonjuuritasolla.

    Välillä mietin, että olisinpa puhunut tästä aikaisemmin. Olisin säästänyt turhalta haahuilulta. Toisaalta, ehkä aika oli oikea vasta silloin. Niin tai näin: kannustan jokaista puhumaan omista unelmistaan. Olen huomannut että etenkin luovia ammatteja kohtaan kyynisyys on suurimmillaan. Jos joku haaveilee siivoojan, kokin, myyjän tai vaikka lähihoitajan työstä, on vastaanotto täysin erilainen.

    Sun unelmat eivät ole haihattelua.

    Vastaa