• Pidä parisuhde elossa

    Pidä parisuhde elossa

    Pidä parisuhde elossa – helpommin sanottu, kuin tehty? Todellakin.

    Meidän parisuhteessa on eletty aika haastavia aikoja. On paljon hyvää, mutta paljon haasteita. Ihan itse aiheutettuja, eikä myöskään vain jomman kumman osapuolen aiheuttamia. Ollaan kannettu molemmat tahoillamme tiettyä taakkaa mukana varmaan alusta saakka ja omattu roppakaupalla huonoja tapoja. Onneksi sitä hyvää on edelleen enemmän, kuin huonoa. Repiviä riitoja ei ehkä niinkään ole ollut, vaikka toki riidelläänkin – ja hyvä niin. Mun mielestä parisuhde tarvitsee riitojakin, vai onko todella niin että kaksi erillistä ihmistä voi elää sulassa sovussa riitelemättä ikinä? Riitely ei kuitenkaan tarkoita fyysistä tai henkistä väkivaltaa, lentäviä tavaroita tai toisen sanallista loukkaamista. Kirjoitinkin aiemmin että me käytiin terapiassa saakka puimassa asioita, ja saatiinkin sieltä hyviä työkaluja…

    Me ollaan syksyllä oltu yhdessä 17 vuotta.

    Se on melko pitkä aika. Vuodet tuovat usein erilaisia kriisejä ja ristiriitoja, kun ihmiset muuttuvat ja kasvavat – ja parisuhde tietenkin sen mukana. Myös suhtautuminen omaan itseensä ja puolisoon muuttuu miltei poikkeuksetta. Asiat jotka alkuaikoina tuntuivat ihanilta ja jollain tavalla hellyyttäviltä, saattavat riepoa. Alussa itsensäkin koki erilaiseksi – kiinnostavaksi, haluttavaksi ja jollain tavalla erityiseksi. Vuosien varrella saattaa havahtua siihen että oma olo on kulahtanut, eikä se sohvan nurkassa pötköttävä puolisokaan saa viisaria värähtämään? Aiemmin ajattelin että olen outo ja viallinen kun koen näin, joka aiheutti ahdistusta ja pahensi tilannetta entisestään.

    Psykoterapeutti Esterl Perel on tutkinut parisuhdetta laaja-alaisesti, ja todennut että vaikka ihminen kaipaa pysyvyyttä ja turvallisuutta, ihminen on perusluonteeltaan utelias ja etsii uutta, sekä pyrkii laajentamaan kokemusta omasta itsestään. Tämä tottakai luo ristiriitoja ja haasteita pitkässä suhteessa. Tutkimuksessaan Perel kysyi ihmisiltä ympäri maailmaa, että mikä sai heidän seksuaaliset halunsa katoamaan? Vastauksissa toistuivat samat asiat: ihminen tuntee itsensä ”sisältä kuolleeksi”, on kehostaan epävarma, ei ole aikaa itselle, kokee olevansa huono. Vastaukset myös sen suhteen, milloin ihmiset kokevat oman puolisonsa haluttavana, olivat yhdenmukaisia, tämä on ainakin mulle erityisen silmiä avaavaa: kun on saa viettää kunnolla aikaa ilman puolisoa ja tapaa hänet jälleen, kun näkee kumppanin tekevän jotain jossa hän on hyvä, kun yllättyy kumppanistaan, kun nauraa yhdessä kumppaninsa kanssa.

    Summa summarum: miten voisi vaikkapa yllättyä kumppanista, jos ei koskaan saa välimatkaa?

    Siis kunnolla välimatkaa, nimenomaan viettää reilusti aikaa aivan erillään.  Meillä on ollut liian vähän parisuhdeaikaa ja liian paljon aikaa yhdessä. Vänkää, eikös? Ollaanhan me naamat vastakkain oltu vuosikaudet, tuijotettu telkkarin kelmeässä valossa suoratoistopalveluja, hoidettu lapsia ja kokattu pizzaa perjantaisin. Ollaan samaan aikaan kotona, samassa tilassa, mutta toisiamme ei olla huomioitu riittävästi. Ja tästähän tulee oravanpyörä: ollaan liikaa yhdessä, toinen ei tunnu enää niin kiinnostavalta, ei jakseta huomioida… Toki, mun mies oli reissuduunissa tässä välissä, ja se tekikin tavallaan hyvää. Miten voisi kokea itsensä tai puolisonsa kiinnostavaksi, haluttavaksi tai yllättäväksi, jos eletään täydellisessä symbioosissa. Välimatkaksi ei riitä työpäivä tai saunailta. Tarvitaan enemmän, ja ehkä henkisellä tasolla etenkin.

    Mun ongelma on ollut myös asioiden toistuva kärjistäminen.

    Olen parisuhteen ja ihmissuhteiden suhteen katastrofiajattelija, eikä se ole kyllä mitenkään hyvä asia. Kun joku asia siis menee pieleen, toisen olemus ahdistaa tai jokin tökkii, se valtaa kaiken. Näen jo miten kaikki luhistuu ja mitään ei jää jäljelle. Pikkuisen dramaattista? Myönnän, mutta tiedän että en ole ainoa joka näin ajattelee. Useimmat tekevät sen ehkä lievemmin: etenkin pitkissä ihmissuhteissa tulee erilaisia vaiheita, aikakausia joina toinen tuntuu aivan helkkarin pölyiseltä ja nuutuneelta, aikakausia jolloin toinen on kiinnostavin ja haluttavin ihminen koko maailmassa. Sillä hetkellä kun kriisi on päällä, se tuntuu usein lopulliselta ja voittamattomalta. Että tätä se tulee olemaan aina vaan, ei enää palavia tunteita – ainakaan hyvällä tavalla. Mitä jos sitä luopuisi tällaisesta ajattelusta? Kestäisi sitten viikon, kuukauden tai vuoden. Haluan oppia siihen, että annan asian olla. On eri asia, jos ongelmaan liittyy väkivaltaa, päihteitä tai muuta vastavaa. Nyt puhun tunnepuolen latistumisesta ja tietynlaisesta väsähtämisestä. Ehkä sellainen aikakausi olisi hyvää oman kasvun aikaa, aina kun ei voi kasvaa yhdessä puolison tai parisuhteen mukana. Joskus niitä ihania palavia, rakastavia ja intohimoisia tunteita on sitä omaa puolisoa kohtaan ollut, ja niitä tulee vielä olemaan, sillä uskon että tunteen lisäksi rakkaus on myös päätös.

    Perelin näkemyksen mukaan parisuhteen kriisi onkin osittain myös mielikuvituksen kriisi, ja olen tässä samaa mieltä.  Mulla on hyvä mies ja hyvä parisuhde, vaikka välillä fiilis onkin ollut enemmän melankolinen kuin rakastava.

    Nyt olisi ehkä kuitenkin aika yllättyä, olla utelias ja löytää omaa ääntä.

     

     

     

    Vastaa