• Empaatikko tuntee toisenkin tunteet

    Empaatikko tuntee toisenkin tunteet

    Empaatikko tuntee toisenkin tunteet

    Empaatikko? Mikä se sellainen on? Empaatiksi kutsutaan henkilöä, joka on poikkeuksellisen tietoinen toisten ihmisten tunteista, tarpeista ja kehollisista tuntemuksista. Empaatikot ovat muiden ihmisten tunteille, joissain tapauksissa eläintekin tunteille äärimmäisen herkkiä ihmisiä. Herkkyys ei rajoitu ainoastaan tuttuihin ihmisiin, vaan ulottuu vieraisiinkin. Empaatikko omaksuu toisten ihmisten tunteita miltei tiedostamatta, ja kokee tunteet usein ominaan. Suurin osa ihmisistä ovat kykeneviä tuntemaan myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he ovat tekemisissä. Empaatikot kuitenkin erottaa muista ihmisistä empatian syvyys. Siinä missä terveellä tavalla empaattinen suhtautuu myötätuntoisesti toisen tunteisiin, empaatti tuntee ne sisällään. Toisen tunteista tulee hänen tunteitaan. Erityisherkillä ja empaateilla on yhteneväisiä ominaisuuksia. Uskon, että moni erityisherkkä on myös empaatti.

    Olen empaatikko.

    Aistin muiden tunteita tosi herkästi – silloinkin, kun toinen yrittää peitellä tunteitaan. Olen lapsesta saakka ollut herkkä huolestumaan, huolehtimaan ja keräämään itselleni tunnetaakkaa. Olen vuosien varrella kiskonut jopa masennuslääkkeitä tähän ymmärtämättömyyteen, kunnes vihdoin olen jollain tavalla käsittänyt millainen ihminen olen. Muiden ihmisten tuneiden sekamelska aiheuttaa mulle hirveän ristiriitaisen olon, joka johtaa ahdistukseen. Tämä piirre mussa voimistuu selkeästi vuosi vuodelta. Suuret tapahtumat tai ruuhkautuneet ostokeskukset ovat mulle usein liikaa. Käyn ylikierroksilla ja tulen levottomaksi – liian paljon ihmisiä, liian paljon energiaa. Ei tämä nyt varsinaisesti rajoita elämää, mutta esimerkiksi suurille festareille mua ei enää saa.  Jos huomaan jonkun olevan alamaissa tai mulle kerrotaan miten asiat ovat huonosti, en osaa antaa asian olla.

    Toisen suru tuntuu kipuna rinnassa, fyysisenä kipuna. Pidin tätä ominaisuutta ihan tavallisena vielä muutamia kuukausia sitten, kunnes kuulin ettei monikaan tunne näin. Empaatikot ovat ajattelevat asiat usein todella syvällisesti ja pyrkivät ratkaisemaan kaikki ja kaikkien ongelmat – ja tämä todella pätee muhun. Kukaan ei käske mun ratkaista muiden ongelmia, mutta koen että mun pitää tehdä niin. Olen ahdistunut, rauhaton ja turhatunut jos en pysty auttamaan toista, enkä useinkaan lopeta ennen kuin onnistun. Mulle on tosi tärkeää saada muut tuntemaan onnea ja iloa, ja toisinaan teen sitä oman hyvinvoinnin kustannuksella.

    Läheiset ihmiset ja ystävät ovat mulle todella, todella tärkeitä.

    En kutsuisi itseäni läheisriippuvaiseksi – mulla ei ole tarvetta omistaa ihmistä tai saada häntä kokonaan itselleni, vaan tässäkin tunteet venyvät äärimmilleen, eikä moni tunnu käsittävän sitä. Mulla on nykyään muutama ystävä, joiden kanssa tulee vietettyä aikaa enemmän. Sellaisia ihmisiä joiden kanssa on ollut hyvä olla. Viime vuosien aikana olen ehkä jollain tavalla hyväksynyt omia piirteitä aiempaa enemmän, jonka johdosta olen kovan surun kautta ottanut välimatkaa moniin ihmisiin. Tietynlaisten ihmisten seurassa ja vaikutuspiirissä oleminen ei sovi mulle, enkä pysty siihen ilman että se vie energiat ja aiheuttaa pahan olon, ja joissain tapauksissa taas koen että aiheutan heille itse taakkaa.  Joitain kuukausia sitten omassa elämässä sattui ja tapahtui, jonka johdosta eräs näistä tärkeimmistä ystävyyssuhteistani koki murheellisen kolauksen. Itse voin tuolloin aika pahoin ja häilyin vähän joka suuntaan, koittaen korjata tilannetta raivokkaasti. Empaatikkona oli  ja on edelleen kauhistuttavaa, etten pystynyt itse korjaamaan asiaa.

    Olen koko ikäni kokenut olevani hirveän outo, ja viime vuosien tapahtumat ovat ruokkineet ajatusta entisestään, vaikka toisaalta olenkin oppinut ymmärtämään itseäni. Selkeästi suurin osa ihmisistä ei reagoi asioihin niin voimakkain tuntein, kuin itse teen. Riita, typerästi valitut sanat tai ikävä tapahtuma eivät ole mielessä vain hetkeä – ne ovat siellä aina. Loputon analysoinnin vuoristorata käy aika raskaaksi, kun päässä pyörivät vain ajatukset siitä miten loukkasin, mitä tein väärin, mitä voisin tehdä toisin etten aiheuttaisi pahaa oloa vaan saisin toisen voimaan paremmin. Mun on aina ollut hirveän vaikea keskittyä sellaisiin asioihin, jotka eivät kiihota mun mieltä. Olen unelmoija, tylsistyn nopeasti. Nämä ovat empaatikolle tyypillisiä piirteitä.

    Kaipaisin nykyistä enemmän aikaa ihan ypöyksin, omassa rauhassa.

    Empaatikko ei ole mikään pyhimys, enkä tässä pyri sellaista kuvaa antamaankaan.

    Empaatikon lähipiirissä on varmasti myös raskasta olla. Jotkut empaatikot välttelevät riitatilanteita viimeiseen saakka. Itse olen kuitenkin myös impulsiivinen ihminen, ja toisinaan ajaudun kiistoihin. Tässäkin kuitenkin tulee vastaan se, että vaikka tiedän että mulla olisi oikeus olla vihanen, puolustaa itseäni tai kiista olisi jollain tavalla jopa tarpeellinen, koen aina huonoa omaatuntoa. Aina. Jälkikäteen itkettää ja rintaan koskee – olisi vain pitänyt olla hiljaa ja antaa asian olla. Vaikka toisinaan ajan esimerkiksi omassa parisuhteessa tilanteen kiistaan, en todellakaan nauti siitä. Saatan hermostua lapsille ja huutaa heille, mutta lopputulema on aina sama: paha olo. Tiedän että on olemassa ihmisiä jotka suorastaan heräävät eloon kunnon riidasta tai sopivasta annoksesta draamaa – minä en. Uskon silti siihen että negatiivisia tunteita ja toisinaan niitä riitojakin tarvitaan, mutta mulle ne aiheuttaa siitä huolimatta fyysisesti huonon olon. Yritän omien kuohuvien tunteiden lisäksi ymmärtää, tyynnytellä ja käsitellä toisenkin osapuolen tunteita, jonka johdosta riita tai erimielisyys vie voimat pitkäksi aikaa.

    Kuten jo ylempänä kirjoitinkin, olen ottanut välimatkaa moniin ihmisiin.

    Itsensä eriyttämisellä muista ihmisistä olen yrittänyt ratkaista monia ongelmia: että en tunne itseäni omituiseksi jos olen vähän tekemisissä muiden kanssa, en käsittele päivittäin massiivista tunnemylläkkää enkä riivi toisten ongelmia itselleni. Pulmana on kuitenkin se, että nämä ihmiset mun elämässä ovat hirveän rakkaita. Olen ristiriidassa suunnilleen kaiken kanssa – ikävöin ihmisiä, mutta olen uupunut tuntemaan itseni kummajaiseksi. Varmasti oma sisäsyntyinen tarve skaalata muiden tunnetiloja on raskas myös ympärillä oleville ihmisille, koen siitä todella suurta surua ja oravanpyörä on tämän suhteen valmis. Empaattisuus ja herkkyys nähdään heikkoutena, mitä se ehkä osittain valitettavasti onkin. Pitkässä juoksussa on raskasta olla jatkuvasti vastaanottavainen ympäristön tunteille ja vaikutuksille, eikä tämä varmasti ole tehnyt musta mitenkään puoleensavetävää ihmistä millään tasolla.

    Vaikka empaatikko tuntee myös ilon potenssiin tuhat, suru on läsnä useammin. Jos et ole koskaan kesken ystävien illanvieton poistunut vessaan itkemään koska huomasit että jollain seurueen jäsenellä on paha olla, jos et ole pyörinyt yökausia valveilla siksi että ystäväsi on surullinen, jos et ole lukemattomia kertoja uuvuttanut itseäsi loppuun halutessasi tuoda muille hyvää oloa, jos et ole kokenut omia ja muiden tunteita fyysisinä kipuna – koita silti ymmärtää.  Joillekin empaattisuudesta puhuminen näyttäytyy yhtenä tapana olla erikoinen ja uniikki, suotakoon se.

    Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että  empaatikon sydän on jatkuvasti vähän rikki.

    Sä joka siellä tätä luet, mitä ajatuksia tää sussa herättää? Samaistutko? Tuntuuko absurdilta?

     

    Kommentit

    1. Avatar
      Karoliina

      Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! Samaistuin moneen kohtaan, ja olen aina pitänyt itseäni muita syvempään empatiaan kykenevänä, mutta totesin tekstin luettuani etten kuitenkaan taida olla empaatikko. Ehkäpä vain hyvin empaattinen, voimakkaasti auttamishaluinen tyyppi.
      Poikani syntymän myötä tämä piirre on vahvistunut minussa, jopa niinkin paljon että harkitsen irtisanoutuvani nykyisestä melko koviin arvoihin nojaavasta työpaikastani, sillä tuntuu ihan väärältä tehdä työkseen muuta kuin asioita hätää kärsivien hyväksi! Tämä nyt sivujuonteena (:
      Eniten siis samaistuin tuohon kohtaan, että pidän ystävyyksiä ja läheisiä hyvin tärkeinä, ja kärsin kovasti jos huomaan esim elämän edetessä etten olekaan toiselle niin tärkeä kuin hän on minulle. Vaikka se olisi vain seurausta luonnollisesta elämän menemisestä eteenpäin.
      Lisäksi konkreettinen auttamisen halu on minulla todella vahva, ja olen valmis menemään melkoisen pitkälle tuottaakseni toiselle iloa tai auttaakseni häntä, jos hän on alamaissa.
      Ikävää, että olet joutunut rajoittamaan rakkaiden ihmisten näkemistä. Toivottavasti se kuitenkin auttaa. Ehkä riittävä arjen rauhoittaminen ja tauot antavat voimia läheisten tapaamisiin niin, että sitten tapaamisen hetkellä sitä jaksaakin ottaa vastaan hänen kuulumisiaan. Uskon myös, että psykoterapeuttisin keinoin tätä sydämen ja voimavarojen suojelua eri tilanteissa, voi harjoittaa empaatikko, siinä missä moni muukin. Kellepä terapiasta nyt ei olisi hyötyä. 🙂
      Kaikenkaikkiaan pidän herkkyyttä ja empatiakykyä vahvuuksina, tärkeinä taitoina joille pitäisi olla paljon enemmän tilaa nykymaailmassa.

      1. Avatar
        ihmemaan-mutsi

        ♥️ Kiitos kommentista. Uskon että empaatikkojakin voi olla monia erilaisia. Olen samaa mieltä myös siitä, että vaikka tämä toisinaan on raskasta, herkkyys ja empatiakyky ovat vahvuuksia. Toisinaan vain edelleen vaatii opettelua näiden piirteiden kanssa eläminen. Mielenkiinnosta kysyn; tunnetko sä voimakkaat tunteet fyysisinä tuntemuksina?

    Vastaa