• You are currently viewing Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa

    Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa

    Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa

    Asia jonka eteen en olisi koskaan halunnut joutua, mutta tässäpä sitä mietitään että mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa? Olen itse ollut kiusaaja & kiusattu. Omalta osaltani kiusaaminen oli satunnaista sanallista nälvimistä, jota en tuolloin (13-14-vuoden iässä) mieltänyt kiusaamiseksi. Ajattelin todennäköisesti olevani hauska, piti esittääkkin vähän, enkä todellakaan sisäistänyt sanojeni seurauksia. En ottanut hampaisiini ketään tiettyä, vaan typeristä jutuista, satuttavista sanoista ja terävästä kielestä saivat osansa kaikki.

    Osasin kyllä olla tosi mukavakin, mutta kyllä se mukavuus tehokkaasti varmaan hukkui paskan käytöksen alle. Luulen, että omalta osaltani muiden kiusaaminen ja nälviminen johtui siitä, että olin todella epävarma ja mua itseäni kiusattiin. Se ei siis ole mikään puolustus tai selitys sille että olisin saanut näin tehdä, vaan ihan tällainen toteamus. Olin jo tuohon aikaan kuitenkin myös kiltti ja empaattinen, ja käytökseni sai mulle itselleni vain lisää ja lisää pahaa oloa. Aikuisena olen pyytänyt myös anteeksi muutamalta, joille tiedän heitelleeni loukkauksia. Anteeksi sain, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

    Lue myös: Miksi lukeminen on niin tärkeää?

    Mua itseäni kiusattiin kaikin mahdollisin tavoin.

    Kiusaajia oli neljä. Mun nenä murrettiin, mun tavaroita varastettiin ja poltettiin, musta kerrottiin ihan hirvittäviä (perättömiä) juoruja, mua haukuttiin, uhkailtiin ja vielä pisteenä iin päälle yritettiin töytäistä autolla. Noina vuosina oli netissä näitä sivustoja joista saattoi lähettää veloituksetta rajattomia määriä viestejä. Mun puhelimeen satoi parhaimmillaan tuhansia huoritteluviestejä ja uhkauksia päivässä. Tämä kaikki sai alkunsa kun olin kolmetoista – en ollut edes harrastanut seksiä kenenkään kanssa! Mutta huoran leiman sain ja se pysyikin sitten visusti.

    Se aika oli raskasta. Silloin en siitä valittanut mielestäni kenellekään, vaan vedin sellaisella tough bitch-linjalla ja ajattelin että kyllähän tämä tästä, kun puren hammasta enkä välitä. Murtunutta nenää kävin näyttämässä terveydenhoitajalla, koululääkärillä ja terveyskeskuksessa, epämääräisten selitysten kera. Kadonneille tavaroille keksin kotona milloin mitäkin selityksiä, useimmiten otin syyt omaan niskaan. Mulla oli onnekseni hurjan ihania ystäviä, tuskin sitä paskaa muuten olisikaan jaksanut.

    Nyt olen saman tilanteen edessä oman lapsen kanssa.

    Meillä on hänen kanssaan ollut ongelmia tovin – lähinnä sanallista ilkeyttä ja haukkumista, ihan täällä kotona. Siihen on pyritty puuttumaan, eikä meillä kotona muutenkaan haukuta muita, arvostella ulkonäköä tai muutakaan vastaavaa. Maanantaina sain sitten lapsen opettajalta soiton jossa paljastui järkyttävä vyyhti. Lapseni on kiusannut koko syksyn vuotta nuorempaa lasta. Hän on töninyt, lyönyt, haukkunut, kamppinut ja uhkaillut. Tämä toinen pieni on ollut hirveän ahdistunut asiasta (tietenkin!) ja itku silmässä lähtenyt aamuisin kouluun.

    Ihan ensimmäinen reaktio multa oli itku. Mietin että ei jumalauta, miten mun vielä itsekin niin pieni lapsi voi tehdä  toiselle näin? Hyppäsin kiusatun saappaisiin ja mietin, millaisia tunteita hän on käynyt tilanteissa läpi. Mun mies ja lasten isä on reissuhommissa viikot, mutta onneksi tavoitin hänet työmaalta jotta saatiin pidettyä nopea palaveri asiasta. Hän suhtautui asiaan yhtä vakavasti, onneksi. Tämän jälkeen laitoin viestiä mun koulumaailmassa työskentelevälle serkulle joka on meille hirveän läheinen, koska tiesin että häneltä saan hyviä neuvoja. Sen jälkeen soitin kuraattorille, joka vierailee lasten koulussa tarpeen mukaan. Kerroin tilanteesta sen mitä olin tässä vaiheessa itse tietooni saanut, ja hän onneksi lupasi lähteä selvittämään asiaa koululle jo seuraavana päivänä.

    Hyviä neuvoja löytyy myös täältä!

    Seuraavaksi sainkin sitten oman lapsen kotiin, ja sain kuulla että ketä hän on kiusannut.

    Kyseessä oli hänen ystävänsä! Siis lapsi, jonka kanssa hän myös leikkii ja tulee toimeen. Ei sillä, että ”random” lapsikaan olisi mitenkään eri asia, pakko painottaa tätä. Seuraavana toimenpiteenä olikin sitten soitettava tämän lapsen äidille. Ei ollut mukavaa, voin kertoa. Hänen suhtautumisensa asiaan ylitti kuitenkin kaiken ymmärrykseni, sillä olin valmistautunut todella ikävään keskusteluun. Epämukava se olikin, mutta keskustelu käytiin hirveän hyvässä hengessä ja ratkaisukeskeisesti. Hän oli sitä mieltä, että poikia ei tulisi alkaa erottamaan toisistaan. Olin samaa mieltä, ja se olisi tässä meidän pienessä kylässä aika hankalaakin. Siitäkin oltiin yhtä mieltä, että tämä loppuu tähän. Hän kertoi vielä tapahtuneesta tarkemman version heidän lapsensa silmin, ja oli se järkyttävää. Itkettää nytkin. Sovimme että olemme hyvin herkästi yhteydessä ja seuraamme skarppina tilannetta, että kiusaaminen todella päättyy. Hän koki riittäväksi sen että puhuimme asiasta, olin ottanut kuraattoriin yhteyttä ja asiaa oli selvitetty koulussa.

    Ja mitä lapsi tähän kaikkeen sanoi? No aluksi ei ollut ollenkaan vastaanottavainen. Kuten sanottua, hänen kanssaan on ollut ikäviä vinkeitä jo tovin. Syytä kiusaamiselle ei ainakaan vielä ole löytynyt. Rauhoituttuaan lapsi kertoi, että kaikissa tilanteissa ei ole tajunnut kiusaavansa vaan paini ja riehuminen on mennyt liian pitkälle, mutta osassa tilanteista hän on tietoisesti kiusannut. Meillä on kotona kaikki hyvin. Vuosi on kuitenkin ollut vaikea koronan vuoksi sekä sen, että lasten isä palasi reppuhommiin. Oletan, että osa oireilusta johtuu näistä. Kiusaamista tai kaltoinkohtelua lapsi ei ole omien sanojensa mukaan kohdannut itse, ja sen kyllä uskonkin.

    Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sain soiton myös kuraattorilta.

    Heillä oli ollut pitkä keskustelu lapsen kanssa, ja kuraattori oli positiivisilla mielin. Hänen mukaansa lapsi oli kertonut tapahtumista oma-aloitteisesti eikä yrittänyt syyttää muita, vaan oli ottanut vastuun teoistaan. He olivat tarinoiden kautta tehneet harjoituksia sopivasta kaverikäyttäytymisestä ja keskustelleet näistä taidoista. Sovimme, että käyntejä tulisi vielä ainakin kolme. Kotona keskustelua on jatkettu lapsen kanssa keskenään, ja hirveän kiukun sijaan olen avoimesti näyttänyt miten surullinen ja huolissani olen hänen teoistaan. Surullinen ja katuva hän on ollut itsekin, kavunnut kainaloon aiempaakin enemmän. Hän kävi myös juttelemassa kiusatun kaverinsa kanssa, oli pyytänyt anteeksi ja luvannut ettei enää ikinä tee mitään vastaavaa.

    Olen optimistinen. Tilanne on ihan kamala, ei tällaista olisi koskaan saanut sattua, mutta siihen ei auta jäädä pyörimään. Keskitymme nyt hyvien taitojen vahvistamiseen ja siihen, että tämä on vihoviimeinen kerta kun näin käyttäydytään ketään kohtaan. Sanoin myös lapselle, että enempää mahdollisuuksia ei tule – jos hän vielä kiusaa, hän jää kotikouluun tai vaihtaa koulua.

    Onko sun lapsi kiusannut? Mitä tehdä kun oma lapsi kiusaa?

    Kommentit

    1. Jaana Kuha

      Olen iloissani siitä, kuinka hienosti äiti asian hoiti, vaikka oma lapsi oli se kiusaaja. Otti asiasta heti kopin saatuaan tietää tapahtuneen ja teki selväksi että ei ole hyväksyttävää ja soitti itse kouluun, kuraattorille ja kiusatun äidille. Maailmassa on niin paljon vanhempia jotka ei joko välitä tai jotka kieltää kokonaan, että oma lapsi kiusausi.

      Omia lapsiani ei ole kiusattu eivätkä ole kiusanneet, vaan jos tällaista tapahtuu kummin päin vain, aion toimia. Itseäni on kiusattu ala-asteella ja syrjitty yläasteella, joten tiedän miltä se tuntuu. Rukoilen ja toivon, ettei heitä kiusattaisi, sillä minut se rikkoi vuosiksi.

      1. ihmemaan-mutsi

        Kiitos sulle viestistä❤️ Ihanaa että meitä on muitakin, jotka oikeasti ryhtyvät toimeen! Toivottavasti et kuitenkaan joudu kummallekaan puolelle tällaista tilannetta. Mukavaa syksyä🍁

    2. Kiusatun äiti

      Olen ylpeä äidistä, joka hoitaa asian noin hienosti!
      Meidän poikaa kiusattiin systemaattisesti sekaista viidennen syksyyn asti, eli kunnes meille riitti koulun tekosyyt ja reagoimattomuus. Otettiin lapsi koulusta pois (lasten psyk polikliniikan suosituksessta) ja poika siirtyi toipumaan sairaala kouluun. Hänen piti olla siellä vain muutama kuukausi, että psyk polikliniikan ehtisi järjestää asiat koulun kanssa, mutta siitä ei tullut mitään koska koulu (=rehtori /oma opettaja kielsi täysin asian) ja poika oli 1,5v sairaala koulussa. Nyt syksyllä siirtyi yläasteelle, missä ei tuntenut ketään. Siellä on kavereita, kiusaamista ei ole esiintynyt (vielä) ja meillä on iloinen ja sosiaalinen lapsi. Viime keväänä tapasin eri kertoina kaksi opettajaa vanhasta koulusta ja molemmat pahoittelivat kiusaamista ja sanoivat etteivät voineet ymmärtää miksi asiaan ei puututtu tai miksi lapset olivat niin julmia. Ihan kiva että myönsivät asian ja pahoittelivat, mutta ei se paljon auttanut. Lapsi käy edelleen asioita läpi psykologin kanssa ja pelkää että nykyiset kaverit hylkäävät ja alkavat kiusaamaan. Olisi ollut ihanaa jos joku vanhempi olisi soittanut ja kertonut että minun lapseni on kiusannut sinun lastasi, mitä voimme tehdä asialle.

      1. ihmemaan-mutsi

        Voi teidän pientä rakasta 😭 Mulla viiltää sydämestä. Ei ikinä kenenkään tulis joutua kokemaan tollasta. Oon niin pahoillani että olette joutuneet tuohon 💔 Voimia, iloa ja valoa!

    3. Maria

      Mun mielestä pienestäkin kiusaamisesta pitäisi HETI olla yhteydessä kiusaajan vanhempiin. Omaa poikaa kiusasi luokkakaveri ekan luokan alussa. Oltiin kouluun asiasta yhteydessä mutta kiusaaminen ei loppunut. Kiusaamista oli joka päivä ( mutta loppujen lopuksi kesti alle viikon). Sitten kun kiusaamista oli jatkunut sen vajaan viikon kyseinen poika sattumalta käveli meitä vastaan kun olimme oman perheen kanssa retkellä. Nappasin pojan kiinni ja käskin näyttämään missä asuu. Kävimme ovella sitten keskustelemassa pojan äidin kanssa ja otimme talteen äidin puhelinnumeron jos jatkossa vielä esiintyy kiusaamista. Tämän jälkeen poika ei uskaltanut ainakaan meidän poikaa kiusata ja onneksi lapseni ei ole tämän jälkeen enää tarvinnut kärsiä kenenkään toisenkaan kiusaamisesta. En ole varmaan ikinä eläissäni tuntenut yhtä kovaa ahdistusta kuin silloin kun tiesin lastani kiusattavan vaikka kyse ei ollut mistään pahimmasta päästä kiusaamisesta ( lähinnä nimittelyä). Kiusaajan äiti ei ollut mitenkään tietoinen kiusaamisesta. En tiedä olisiko kiusaaminen voinut loppua vieläkin nopeammin jos koulu olisi ollut yhteydessä kiusaajan vanhempiin. Kouluilla pitäisi olla vakikäytäntö että myös kiusaajan vanhempiin illan heti yhteydessä.

    4. Kaikkis

      ”hirveän kiukun sijaan olen avoimesti näyttänyt miten surullinen ja huolissani olen hänen teoistaan.”

      Olen ymmärtänyt, että lapselle on todella vahingollista osoittaa, jos äiti on surullinen jostain mitä lapsi tekee. Siis laittaa lapsi vastuuseen äidin noin isosta tunteesta? Lapsi oppii tuollaisessa vain peittelemään omia tunnetilojaan. Voi ei, en voi tehdä näin koska äitini tulee surulliseksi, kamalaa!

      Kiusaaminen on hyvin yksinkertaisesti merkki empatian puutteesta. Lapsi ei ymmärrä, että omilla teoilla on paha vaikutus toiseen. Miksi näin? Miksi lapsi ei ymmärrä, että hänen tekonsa satuttavat? Eikö lapsi ole oppinut empatiataitoja riittävästi? Nykyään tämä ei yllätä, kun sosiaaliset kontaktit korvataan älylaitteilla.

    Vastaa