• You are currently viewing Elämä introverttina

    Elämä introverttina

    Elämä introverttina

    Millaista onkaan elämä introverttina?

    Aloitetaan vääristä oletuksista. Intovertin kuvitellaan usein olevan sosiaalisesti kömpelö, hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, siinä missä ekstrovertit nähdään heidän rinnallaan sosiaalisesti lahjakkaina, puheliaina ja rohkeina ihmisinä. Väärin.

    Oletukset ovat hyvin mustavalkoisia, eivätkä anna todellista kuvaa – tietenkään. Myös introvertit ja ekstrovertit ovat omia persooniaan, omanlaisine vinkeineen. Minä olen introvertti. Osaan olla puhelias, nautin sosiaalisista tilanteista ja myös selviydyn niistä ongelmitta.

    Missä introverttius sitten näkyy? Päällepäin sitä ei ainakaan minusta välttämättä huomaa, varsinkaan jos minua ei tunne. Uusissa tilanteissa en osaa olla ensimmäisenä äänessä ja saatan seurailla sivusta, mutta aina en kuitenkaan ole mikään hiljaisinkaan tyyppi. Höpötän, vitsailen ja hauskuutan muita (hah, omasta mielestäni!), varsinkin ystävien kesken. Nautin pitkistä ja syvällisistä keskusteluista, ja olen melko tiiviisti tekemisissä ystävieni kanssa. Aina en kuitenkaan jaksa. Joskus välttelen puhelimeen tai viesteihin, vastaamista tai siirrän jo sovitun lounaan. Ei se minusta tunnu hyvältä – on kurjaa perua jokin sovittu asia, mutta toisinaan en näe muuta vaihtoehtoa.

    Small talk – pahin painajaiseni

    Uusien ihmisten tapaaminenkin on välillä antoisaa. Olen loputtoman utelias – uudet ihmiskohtalot, tarinat, tilanteet ja erilaiset keskustelunaiheet ovat ihania. Pahinta paskaa on kuitenkin tyhjänpäiväinen small talk, siis silkkaa painajaista. Inhoan turhaa lätinää ja höpinää. Jos keskustelen muusta kuin työasioista, haluan keskustelun olevan aito.

    Kuljen jatkuvasti tuntosarvet tanassa, analysoin muiden motiiveja ja keskustelujen mahdollisia piilomerkityksiä. Pohdin myös toisten tunteita ja olotiloja, ja ne vaikuttavat itseeni todella vahvasti. Muiden sanatonkin huomioiminen vie järjettömän paljon energiaa, aivot raksuttavat hurjaa vauhtia kokoajan.

    Vanhemmuudessa introvertti luonteeni näkyy todella vahvasti. Rakastan poikiani taivaaseen ja takaisin – mutta he uuvuttavat minut. En ole kylmä, enkä enää halua myöskään ajatella olevani itsekäs. Minä tarvitsen omaa aikaa. Sosiaalinen häly vie aivan kaikki voimani. Poikien ollessa pienempiä itkin pahaa oloani usein – miksi muut äidit jaksavat paremmin? Miksi he eivät tarvitse omaa aikaa? Jatkuva valppaana oleminen, toisten tarpeista huolehtiminen ja lasten mukanaan tuoma hulina kävi välillä hirveän raskaaksi.

    Lasten ollessa pieniä, minun oli myös todella vaikeaa sopeutua hiekkalaatikon reunalla istuvien äitien joukkoon tai perhekerhossa tuntea kuuluvani porukkaan. Tunsin itseni niiiiiin ulkopuoliseksi, en osannut rennosti sujahtaa porukkaan ja höpöttää vaippamerkeistä tai imetyksestä tuntia.

    Ihan hyvä, introvertti minä

    Rakastan järjestää erilaisia kemuja – illanistujaisia, lastenjuhlia ja sen sellaisia. Ystäväporukan illanvietot, syntymäpäivät ja muut tapahtumat ovat nautinnollisia, mutta väsyn niistä paljon enemmän kuin ihmiset ympärilläni. Sama pätee työelämässä. En kestä kahvihuoneen höpinöitä, turhanpäiväisiä jaaritteluja, toimiston hälyä ja jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä.

    Nämä piirteet ovat johtaneet siihen, että työpaikka toisensa jälkeen on tuntunut kammottavalta. En ole sopinut joukkoon, ja olen kokenut että minussa on vika. Olen outo, kummallinen, erilainen, vääränlainen…mitä näitä nyt on. Joskus introverttius nähdään myös ylimielisyytenä. Vasta ihan viime vuosina olen tajunnut, että en ole vääränlainen. Olen ihan sopiva, omanlaiseni, introvertti minä.

    Näyttää kuitenkin myös siltä, että ainakin työelämässä on alettu hiljalleen huomaamaan laaja-alaisemmin työntekijöiden tarpeita. Matkaa on vielä, mutta suunta on oikea. Tällä hetkellä olen ihan unelmieni työpaikassa. Teen suurimman osan viikosta etänä, olen konttorilla 1-2 päivää viikossa.  Tässä on varmasti hyvällä työyhteisöllä näppinsä pelissä, mutta en koe oikeastaan minkäänlaista ahdistusta nykyisessä työpaikassani. Keskustelut työkavereiden kanssa ovat luonnollisia ja kivoja, eikä työpaikan ulkopuolisistakaan asioista puhuminen aiheuta puistatuksia. Työpaikkani ilmapiiri on poikkeuksellisen hyvä, hyväksyvä ja huomioiva. Veikkaan kuitenkin, että jos ”joutuisin” olemaan paikalla viisi päivää viikossa läpi vuoden, uupuisin.

    Mitä tapahtuu, kun introvertti ei jostain syystä pysty pitämään huolta tarpeistaan?

    Uskon että tämäkin on yksilökohtaista, joten huomautan, että puhun omista kokemuksistani. Uupumus on ihan järkyttävää. Koen eräänlaista ihmisähkyä, en haluaisi nähdä ketään tai puhua kenenkään kanssa. Lapsiperheessä se on toisinaan hirveän vaikeaa. Välillä olen puhunut suoranaisesta ihmisvihasta, enkä tiedä liioittelenko edes… Jos en saa missään vaiheessa ladattua akkuja ja vedettyä happea, sytytyslanka palaa tosi lyhyeksi. Silloin huomaan etten sietäisi keneltäkään mitään – siis kaikki herättää pelkkää vihaa, tietä kysyvä tuntematon ihminen, kuulumisia soittava äiti tai pelihetkeä toivova lapsi.

    Haluan vielä lisätä, että introvertti ei myöskään ole synonyymi laiskalle. Hektinen työ on ihanaa. Omalla kohdallani ei ole myöskään kyse siitä, ettenkö pärjäisi jatkuvassa sosiaalisessa hälyssä, ja pystyisi toimimaan siinä. Pystyn, eikä kukaan välttämättä huomaa mitään – paitsi itse. Tunnen todellakin olossani, jos en kuuntele itseäni riittävästi. Ahdistun. Tarvitsen omaa aikaa, sen avulla lataan itseäni.

    Voi kunpa olisin käsittänyt asian jo vuosia sitten, kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa. Surullista on se, että nähdäkseni työelämä ja pikkulapsiarjen ”virikkeet” on rakennettu muottiin, johon ekstrovertti sujahtaa kaikkein parhaiten. Introvertin on hankalaa sovittaa itseään avokonttoreihin, jatkuviin keskeytyksiin tai äiti-lapsi-kerhojen laulurinkeihin.

    Just nyt elämä on aika ihanaa. Yhden tai kahden päivän viikottaiset työpäivät konttorilla ovat minulle jopa piristysruiske, ja muina aikoina pidän päivittäin työkavereihin yhteyttä Teamsin välityksellä. Pääsen joka päivä lenkille YKSIN, saan omaa aikaa kohtalaisen usein ja pystyn esimerkiksi uppoutumaan kirjan kirjoittamiseen tuntikausiksi. Uskon että nykyinen rytmi  ja on mulle tosi hyvä, liki täydellinen.

    Oletko sinä introvertti? Millaiselta maistuu elämä introverttina?

    Ps. Lisää introvertin ihmeellistä maailmasta voit lukea vaikkapa täältä.

     

     

    Kommentit

    1. Jonna

      Olen aika paljon samanlainen, mutta olen tiedostanut sen jo lapsesta saakka, enkä ole koskaan hävennyt sitä, vaan olettanut sen olevan normaalia.
      Ehkä mun suku on kaikki samanlaisia. Minä olen aina pitänyt outona ihmisiä jotka eivät halua olla koskaan yksin ja rauhassa.
      Koululaisena rasitti kaveri joka soitti heti koulun jälkeen, vaikka just oli nähty, minä halusin vain levätä.
      En ole koskaan mennyt lasten takia muiden äitien kanssa hiekkalaatikolle tai muskariin. Olen jutellut lähinnä omien ystävieni kanssa, yleensä kaikesta muusta kuin lapsista. Lapset on joskus pääpuheenaihe jos on jotain erikoista just nyt, mutta ei tavallisesta arjesta riitä puhumista, sehän on vain elämää.
      Minä olen rauhallinen ja rento, mutta kaikki pitävät varmasti sosiaalisena, hauskuttajana, mutta myös sellaisena joka sanoo kun muut ei uskalla ja pitää altavastaajien puolia.
      En tunne ihmisvihaa koska jokainen on yksilö, hyvässä ja pahassa. Ja lapset ei pidä minua ”koko ajan valppaana” koska hekin tykkäävät olla rauhassa. Minä olen tarvittaessa käytettävissä, mutta suurimman osan aikaa teen omiani, luen, katson telkkaria tai nettiä, mitä nyt milloinkin, jotain harrastuksia.
      Miehen kanssa ollaan kyllä suunniteltu että jos eläkkeellä ryhdyttäisiin erakoiksi.

    Vastaa