• You are currently viewing Päivä jolloin poikani voitti pelkonsa

    Päivä jolloin poikani voitti pelkonsa

    Tiedättekö kun lapsi haluaisi oppia uuden asian, mutta pelko estää toimimasta? Meillä on ollut tällainen tilanne viimeiset vuodet. Välillä kiinnostus on ollut suurempaa ja halu oppia lähes käsin kosketeltavaa. Motivaation löytäminen jo sinällään on välillä hankalaa. Vielä vaikeampaa se on silloin kun menneisyydessä on negatiivinen kokemus. Kokemuksemme ja niiden vaikutukset pysyvät elämässämme niin pitkään, että olemme valmiita ne kohtaamaan.

    Ymmärrän pojan pelon koska olen ollut paikalla silloin kun se sai alkunsa. Pojan maatessa sylissäni, pää veressä meidän odottaessa ambulanssia pyöräkolarin jäljiltä ja sen jälkeiset hetket sairaalassa niskatuen kanssa. Niskatuesta päästiin eroon, kun lääkäri oli varmistunut, ettei selkä ja niska ole vaurioituneet. Silmäkulman tikkaus sai meidät molemmat itkemään. Tunne siitä miten voimaton on, kun toiseen sattuu ja tekisit mitä vain, jos saisit kivun pois pieneltä. Mutta ainoa mitä voit tehdä on pitää kädestä ja kertoa miten hienosti kaikki sujuu.

    Luitko jo: Aine missä poikani loistaa

    Halu oppia

    Huolimatta kolarin tuomasta pelosta Miko on harjoitellut jonkin verran pyöräilyä. Tielle hän ei kuitenkaan ole uskaltautunut ja koen sen rajoittaneen hänen elämäänsä ja varsinkin kavereiden kanssa menemistä. Asumme taajaman ulkopuolella ja lähimmälle koulukaverille on matkaa puoli kilometriä. Niiden luo, joiden kanssa hän on enemmän tekemisissä, välimatkaa on vielä reilusti enemmän.

    Nyt kun luokkaretkiä ei mihinkään kauemmas järjestetä, on poikani luokka tänään retkeilemässä läheiselle kyläyhdistyksen mökille. Matka taittuu pyörillä ja viikko sitten ilmoitetusta retkestä asti on harjoittelua pyöräilyn suhteen tehostettu lähes päivittäiseksi. Pieniä hetkiä kerrallaan omalla pihalla, mutta jatkuvan toiston tuloksena homma alkoi nopeasti sujua. Vaikka hän on viikon aikana kaatunut lukemattomia kertoja, hän on ollut aina heti valmis yrittämään uudelleen.

    Eilen illalla menimme ensimmäistä kertaa tielle harjoittelemaan. Oma pihamme on kuitenkin sen verran pieni, ettei siinä saa kunnolla harjoiteltua kuin lähtöä ja pysähtymistä. Tielle siirtyminen oli jo itsesään iso juttu. Vauhti alkoi nopeasti kiihtyä ja jarruttaminen oli vielä harjoiteltava asia. Halu oppia oli kuitenkin niin kova, että ensimmäisestä kaatumisesta huolimatta yritettiin vielä uudestaan. Ja vielä toisenkin kerran. Harjoittelun päätteeksi sovittiin, että aamulla mennään koulumatka yhdessä. Hän saa silloin vielä harjoitella ja jos koululla tuntuu siltä, ettei hän uskalla retkelle pyörällä niin vien pyörän kotiin ja hän juttelee opettajan kanssa, miten kohteeseen pääsee kävellen.

    Motivaatio voitti

    Aamulla lähdimme siihen aikaan, jolloin hän normaalisti lähtee kävelemään kouluun. Poika kiipesi pyörän selkään ja kuljin vieressä, kunnes hän sai vauhtia vähän lisää. Melkein heti pihatiemme jälkeen on kurvi, jossa tien kallistukset ovat haastavat, tasapaino petti ja hän kaatui ojan pientareelle. Kun pääsin hänen kohdalleen, hän oli varma, ettei pyöräilystä tule mitään ja hän kävelee loppumatkan. Käveltiin ehkä kymmenen askelta ja huomautin, miten suora tie edessämme oli. Hän oli valmis yrittämään uudelleen ja homma näytti onnistuvan varsin hyvin. Hän meni jo melkoisen matkan edelläni ja pyysin pysähtymään tiettyyn kohtaan, kun en edes hölkäten pysynyt hänen lähellään.

    Luitko jo: Kevät toi esiteinin takaisin perheen pariin!

                              ”Miten smuutii täs on ajaa!”

    Suunnilleen puolessa välissä koulumatkaa hän katsoi minua hymyillen ja kertoi että uskoo sittenkin pääsevänsä retkelle muun luokan tavoin pyörällä. Viimeinen muutama sata metriä, jonka hänen kanssaan kuljin, oli tasaista, melko uutta pyörätietä ja hän huikkasi innoissaan: ”Miten smuutii täs on ajaa!”

    Iloinen ja onnistuneen kokemuksen pyöräilystä saanut poika jäi koululle kuten myös pyörä. Nyt jännitän ja odotan malttamattomana jonkinlaista yhteydenottoa joko opettajalta tai pojalta, miten retki on mennyt. Poikani sinnikkyys ja päättäväisyys pelon kohtaamiseen ja uuden taidon oppimiseen loi myös minuun erilaista uskoa siihen, miten maailma tulee kohdata. Voittaja on se, joka nousee yhtä monta kertaa kuin on kaatunut. Pidän poikaani ehdottomasti voittajana, joka ei anna periksi.

    Kommentit

    1. Mumbe

      Ihana juttu!

    Vastaa