• You are currently viewing Äiti joka laski päiviä koulun alkuun – ja itki sitten lohduttomasti

    Äiti joka laski päiviä koulun alkuun – ja itki sitten lohduttomasti

    Äiti joka laski päiviä koulun alkuun – ja itki  sitten lohduttomasti

    Pikkupakkohan se on myöntää. Kirjoitin jo aiemmin arkikaipuustani, ja kesäloman viimeistä viikkoa vietettäessä se alkoi olla jo tulenpalavaa. Tähän tosiaan vaikuttanee mitä suurimmissa määrin se, että teen töitä kotona. Lisäksi perheemme pienin tyyppi ei ole käynyt enää miltei kahteen vuoteen päivähoidossa, vaan hän on ollut kotona – myös minun työpäivieni ajan. Puolison tehdessä reissutöitä, tämä combo ei ole aina ollut ihan se helpoin hallittava.

    Kyyneleitä on vuodatettu ilon ja onnistumisen lisäksi myös väsymyksestä ja puhtaasti siitä tunteesta, että olen totaalisen epäonnistunut vanhempana. Se että aloin kolmea viikkoa ennen kesäloman päättymistä laskemaan päiviä sen loppumiseen, ei varsinaisesti nyt ollut omiaan nostattamaan tätä fiilistä miksikään muuksi, mutta minkäs teet, ihmisiä tässä ollaan.

    Koulun alku oli siis todella todella odotettu hetki.

    Esikoinen ponkaisi viidennelle, keskimmäinen kolmannelle ja kuopus otti ensimmäisen harppauksen koulumaailmaan aloittamalla esikoulun. Olen mielettömän iloinen siitä, että meidän Kodisjoella sijaitsevaan kyläkouluumme saatiin esikoulu tänäkin vuonna vaikka ryhmä oli pieni.

    Nyt valloillaan oleva suuruuden tavoittelu tuntuu minusta täysin kaistapäiseltä, varsinkin kun se liitetään lapsiin ja nuoriin. Monissa Euroopan maissa pienten koulujen arvo on jo tajuttu, ja toivon hartaasti että sama trendi rantautuisi vihdoin Suomeenkin. Tuntuu todella absurdilta, miten monet asiantuntijat puoltavat pieniä kouluja ja ovat ehdottaneet konkreettisia toimenpiteitä niiden vahvistamiseksi – eikä näitä pyyntöjä monesti kaupunkitasolla huomioida ollenkaan. Upeaa, että meillä täällä asiat ovat toisin.

    No mutta, takaisin asiaan! Tänään aamulla saattelin perheen pienimmän pojan esikouluun, isoveljien viipottaessa kaukana edellä. Vielä eilen illalla pakkailin poikien kanssa iloisin mielin poikien kanssa reppuja ja mallailimme ensimmäisen koulupäivän vaatteita, mutta aamulla koulua kohti kävellessä silmien takana alkoi kummasti kirvellä ja kurkussa tuntui kummallinen pala.

    Hymy kasvoillani istuin vielä koulun pihalla katsomassa miten kuopus säntäsi jo tutuksi tulleiden kavereidensa kanssa pihalla. Kun hän kellon soidessa juoksi vielä antamaan halauksen ja viipotti sitten suuri reppu selässään kohti koulun ovia, itkua ei enää voinut pidätellä.

    Samaistuuko tähän kukaan? Miten voi odottaa jotain asiaa viikkokausia ja kun se realisoituu, ensimmäinen tunne on suru. Olin odottanut hiljaista kotia ja rauhallisia työpäiviä, mutta tämä ensimmäinen päivä meni lähinnä ihmetellessä ja kelloa tuijotellessa.

    Kun hain reippaan eskarilaisen takaisin kotiin ja sain kuulla miten hyvin koulupäivä oli sujunut, uskon vakaasti että huominen menee hyvin jo äidinkin osalta.

    Kommentit

    1. Marita Kurvinen

      Näin meilläkin täällä Etelä-savossa tehdään, että pienet koulut,päiväkodit ja ryhmikset lakkautettu ja tilalle rakenne jättisuuria päiväkoteja, joihin matuu toistasataa lasta.nyt suunnitellaan jättisuurta aluekoulua ja pienet kyläkoulut on lakkautettu. Koulukyydit kestää maaseudulla parituntia päivässä, mikä on aikarankkaa pienille ekaluokkalaisille.

    Vastaa