• You are currently viewing Lapsen ja nuoren urahaaveet

    Lapsen ja nuoren urahaaveet

    Lapsen ja nuoren urahaaveet – niihin ei todellakaan kuuluisi suhtautua ylimalkaisesti.

    Heti alkuun käytän inhoamaani siteerausta: kaikilla meillä on rajoitteita. Näinhän se on, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Sekään ei kuitenkaan ole syy kasvavan ihmisen unelmien polkemiselle, jota tehdään sekä perheiden sisällä että yhteiskunnallisella tasolla. Meidän perheemme on oiva esimerkki tästä, sillä meillä asuu kaksi aikuista, joita ei kannustettu kohti omia unelmia. Toista määrittelivät sekä perheen sisäiset että yhteiskunnalliset normit, toista vain jälkimmäiset.

    Olen aina rakastanut kirjoittamista, ja olen ollut siinä myös hyvä. Sitä ei kuitenkaan valitettavasti omassa perheessäni nähty ammatillisessa mielessä hyvänä ominaisuutena. En tosin syytä vanhempiani, sillä yhteiskunta on meidät tähän muottiin ajanut. Vain tietyt alat ovat hyväksyttäviä, ja niistä pieniä osa tietyn ihmisryhmän mielestä erityisen tavoiteltavia. No, kirjoittaminen ei kuulunut niihin. Yhdeksännellä luokalla puhuin haaveestani opinto-ohjaajalle, jonka sanat muistan hyvin.

    Kirjoittaminen on ihan kiva harrastus, mutta eihän sillä voi elää. Keksi joku kunnollinen ammatti.

    .
    Opinto-ohjaajan kanssa käydystä keskustelusta vierähti reilusti yli kahdeksan vuotta, kunnes eräänä päivänä istuin alas miettimään tulevaisuuttani uudelta kantilta. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä kysyin itseltäni, että mitä minä ihan oikeasti haluaisin tehdä. Halusin kirjoittaa, edelleen. Palo siihen oli ihan valtavan kova, mutta lähtötilanne oli vaikea. Siinä vaiheessa kun päätin todella alkaa toteuttamaan unelmaani, olin kolmen pojan (koti)äiti ja isoissa rahaongelmissa. Mahtava combo. Nyt noista hetkistä on reilut seitsemän vuotta, ja mitä vuosiin onkaan mahtunut?
    .
    Aika monta suljettua ovea, epäonnistumisia, turhautumista, itkua, epätoivoa…mutta ei yhtään hetkeä, jona olisin halunnut luovuttaa. Nimittäin vuodet ovat pitäneet sisällään paljon enemmän hyvää. Olen avannut ovia enemmän kuin niitä on nenäni edestä suljettu. Olen saanut upeita mahdollisuuksia ja tarttunut niihin, vaikka vatsanpohjassa on kutittanut pelko. Olen pyytänyt apua ja saanut sitä. Olen opiskellut itselleni uuden ammatin. Hienojen freelancevuosien jälkeen olen työllistynyt toiseen Suomen suurista Iltapäivälehdistä, olen tehnyt kolme podcastia ja kirjoittanut kaksi kirjaa. Minulla on useita kustannussopimuksia ja tiedän, että saan elää unelmaani jatkossakin.
    .

    Mieheni opiskeli itsensä rakennusalalle, jossa hän on työskennellyt yli vuosikymmenen.

    Mutta ei hän siitä nauti. Hänen (aiemmalla) mentaliteetillaan töitä nyt on vaan tehtävä, samapa se mitä tekee. Paitsi että ei ole. Ainakin meillä osalla ihmisistä on oikeasti tarve nauttia työstään ja viihtyä siinä. En keksi riittäviä ylistyssanoja puolisolleni, joten tyydyn vain toteamaan, että olen uskomattoman ylpeä hänestä, sillä hän lähti päivätyönsä ohella opiskelemaan itselleen unelmiensa ammattia. Voi, kunpa osaisin olla hänelle kannustava puoliso opiskeluvuosien ajan, sillä hän on tukenut minua haaveessani.
    .
    .
    Nyt kun seuraan omien poikieni varttumista, minua kauhistuttaa. Osaanko tukea heitä? Tukeeko ympäröivä yhteiskunta heitä? Kuten sanottua, on valitettava tosiasia, että kaikista ei ole kaikkiin ammatteihin. Osaan ammateista on kymmenen kertaa enemmän tulijoita kuin paikkoja, osaan taas saatetaan vaatia erityiskykyjä joita kaikilla ei ole. Mutta sen sijaan että lapsen ja nuoren urahaaveet tyrmättäisiin täysin, olisiko kuitenkin parempi keino auttaa heitä etsimään ratkaisu? Istuttaisiin alas, kartoitettaisiin tilanne ja mietittäisiin parhaita mahdollisia vaihtoehtoja nuoren itsensä hyväksi – ei vanhempien, ei yhteiskunnan.
    .
    Tuntuu siltä, että meidät monin tavoin aivopestään koulutus- ja ammattiasioissa jo varhaisessa vaiheessa. Tietyt alat saavat osakseen erityishypetystä. Opettajat, lääkärit, juristit…jotka ovat luonnollisesti upeita ammatteja – mutta eivät yhtään sen parempia, kuin vaikkapa yhdistelmä-ajoneuvon kuljettaja, lastenhoitaja tai siivooja. Tai kirjailija, tutkija, laulaja, tanssija, kokki, valokuvaaja, myyjä, sihteeri, hitsaaja tai mekaanikko. Kaiken keskiössä on ihmisen oma viihtyvyys työhönsä ja päämäärä siitä, että ammatista saa oman toimeentulonsa.
    .
    Olen äärimmäisen surullinen kun luen tai kuulen keskusteluja, joissa naureskellaan nuoren urahaaveille.
    Haha, joku some-vaikuttaja. Sanoin sille et keksi nyt joku muu.
    Nää nykynuoret kuvittelee että ne voi tehdä mitä vaan. Kyllä se todellisuus lyö vasten kasvoja kun leimaa kellokorttia tehtaassa.
    Kammottavaa. On hyvä valmistella nuorta siihen, että haaveiden eteen voi joutua tekemään kovasti työtä, eikä sitä aina saavuta. Haaveitakin voi kuitenkin muovata ja ne voivat muuttua. Toivottavasti en itse ikinä tule tyrmäämään lasteni haaveita. Minusta tämä Helsingin Sanomista löytyvä kirjoitus on myös ajatuksia herättävä, suosittelen lukaisemaan! Saan paraatipaikalta seurata omien poikien ja heidän kavereidensa kasvua, kiinnostuksen kohteita ja vahvuuksia, ja toivon että jokainen heistä tulisi saavuttamaan ammatin jossa he viihtyvät.

     

    Vastaa