• You are currently viewing Auttamisen iloa vapaaehtoistyöllä!

    Auttamisen iloa vapaaehtoistyöllä!

    Auttamisen iloa vapaaehtoistyöllä!

    Siis kääk! Tiedätkö sen tunteen, kun iskee yksi vastoinkäyminen, niin sitä seuraa monta perässä? Sellaisena hetkenä optimistinenkin ajatusmaailma lipeää hetkeksi pessimistiseksi. Että, miksi juuri minä?! Miksi ei voisi vain olla helpompaa välillä?

    Jokainen elämä kulkee polkua, joka risteilee ylös ja alas ja välillä matkalle sattuu iso lammikko, jonka ylittäminen vaatii keinoja. Toisinaan keksimme itse keinot siihen, toisinaan jakaminen ja avun pyytäminen on tarpeellista. Niinä hetkinä, kun tuntuu että oma elämä luisuu pyykkikuilua pitkin kellariin, muistutan itseäni, että asiat vain välillä tuntuvat raskailta, enkä ole ainoa. Ja se ei tarkoita sitä, etteikö ympärillä olisi myös enemmän hyvää. Ja tämä on se hetki, jolloin voimaannun ja päädyn katsomaan asioita eri näkökulmasta.

    Hyvää oloa auttamalla muita!

    Eräs tuttuni kamppailee kuitenkin vielä syvemmillä vesillä, ja usein huomaankin kertovani hänelle vinkkejä, joita voisin itsekin noudattaa. ”Älä ota koko maailman murheita kantaaksesi!” ja ”huolehdi aina ensin itsestäsi!”

    Helpommin sanottu kuin tehty!  Tiedän kyllä itsekin nämä opit, muistankin välillä, mutta kun tilanne elää, tunne ottaa vallan. Siksi onkin tärkeää kuunnella, yrittää ymmärtää ja tarjota tukea toisille, silloin kun olemme itse siihen kykeneviä. Ystävyys ja lähimmäisenrakkaus ei ikinä katoa maailmasta!

    Minä koen, että usein auttamalla muita saa paremman mielen myös itsekin ja yllättäen myös ne opit ja toteamukset, joita itsekin tarvitsee, muistuvat mieleen silloin. Nehän tarvitsevat vain toistoa ja hyviä keskusteluita ja sitä olen itse kokenut saavani.

    Vapaaehtoistyötä voi olla monenlaista, se voi olla lähimmäisen auttamista, jopa järjestötyöskentelyä. Tämän ajatuksen siivittämänä työskentelenkin jollain tasolla vuosittain hyvän mielen projektin, Joulupuun parissa, tänä vuonna hieman suuremmassa määrin.

     

    Pienet jalat pitää isot jalat maan pinnalla

    Äiti, jonka lapsi on täyttänyt 14, tietää mitä tämä aika on, tämä ihanaakin ihanampi aika, kun perässä juokseminen ja fyysisesti raskas lapsen paapominen jää taakse, lapsesta tulee itsenäinen, noh, ehkä jo aiemmin. Ja sinusta tulee ihanan sijasta ei-niin-ihana, pojastasi tulee t.e.i.n.i.

    Ihana kamala murrosikä, jonka myötä huumorintaju muovautuu yhdessä paremmaksi, sellaiseksi jota muut eivät voisi ymmärtää, keskustelut syventyvät, mutta myös varjot suurenevat ja uhkakuvat isonevat.

    Silloin voi tuntea olonsa tarpeettomaksi, ja tuntea tarvetta täyttää hoivaviettiään. Olen poikien kasvettua ottanut useasti hoitoon pienempiä lapsia, tai päätynyt ehdottamaan itseäni muutoin avuksi. Toki ystäväni pärjäävät hyvin ilman apuakin, eivät ainakaan myönnä tarvitsevansa sitä, mutta koen, että hyvä saa aina palkkansa, jotain kautta!

    Siinä missä heille tauko tekee terää, minulle, minun tyhjentyvälle kalenterille tarvitaan täyttöä. Pienten lasten suoma pienikin kiitollisuus saa minut sekä maanpinnalle, että hyvin iloiseksi. Siis oikeasti iloiseksi! Tiedätkö, se hoivavietti istuu tiukassa? Kirjoitinkin aiemmin aiheesta. Toki se tekee myös väsyneeksi, mutta sehän onkin se hetki, kun on aika palauttaa lapset takaisin. Sitten voikin taas nauttia eri tavalla, omista itsenäisistä pojista, ja todeta millainen matka onkin ollut päästä siihen pisteeseen, missä nyt seisoo. Ylpeänä.

    Vastaa