• You are currently viewing En osaa enää puhua lapsettomien ystävieni kanssa

    En osaa enää puhua lapsettomien ystävieni kanssa

    Koronavuoden jälkeen pääsin pitkästä aikaa istumaan saman pöydän ääreen ystävieni kanssa. Istuin alas lapsettomien ystävieni kanssa, mutta tällä kertaa itse äitinä.

    Ainahan sitä on jatkettu siitä, mihin viimeksi jäätiin. Paitsi jos sinusta on tullut äiti. 

    Outolintu

    Jos olen täysin rehellinen, en enää edes muista, millaisia päiväni olivat lapsettomana. Kävin kai päivisin lenkillä tai kuntosalilla, mikäli töiltäni jaksoin. Sitä vain kai olla möllöteltiin. Tai jotain.

    Uteliaisuuttani olisin halunnutkin tiedustella lapsettomilta ystäviltäni, mitä he tekevät päivisin ja miten he kuluttavat aikaa. Mutta en kehdannut. Kyllähän minun pitäisi jo heidät tuntea. Monen vuoden takaa. Ja olenhan ollut itsekin lapseton.

    Ja ihan samanlainenhan heistä oli yhä jokainen. Ainoa outolintu pöydässä olin minä. Minusta oli tullut äiti, enkä enää tiennyt mistä puhua ja miten olla ystävieni seurassa.

    Minä, joka olin aiemmin itselleni vakuutellut, että minusta tulee varmasti se äiti, jolla on oma elämä isolla E:llä. Minun piti viettää viikolla aikaa kahviloissa ystävieni kanssa ja karata silloin tällöin ihanille hemmotteluviikonlopuille aivan yksinäni.

    Vauvavuonna en kuitenkaan käynyt missään. Ellei nyt hammaslääkärikäyntiä lasketa.

    Hei, täällä äitiaivot!

    Olen nyt äiti. Mutta en sellainen, jonka olin muinoin omiin mielikuviini luonut. Ja miten sitä voisikaan, kun ihmismieli ja keho kokee niin valtavia muutoksia lapsen syntymän myötä?

    Ensinnäkin, ne kuuluisat äitiaivot. Pääni ei kertakaikkiaan toimi lähellekään samoin kuin ennen vauvan syntymää. Muistini pätkii nykyään sen verran tehokkaasti, että punainen lanka voi katketa hyvin kesken lauseen tai ajatuksen.

    ”Anteeksi, mistä me puhuimmekaan? Anteeksi taas, mitä kysyitkään?” Ja ei, näitä kysymyksiähän en kysynyt ystäviltäni vain kertaa paria. Olin koko kolmituntisen tapaamisemme ajan pihalla kuin lumiukko.

    Jossain vaiheessa tuntui, kuin suuni eteen olisi ilmestynyt jonkinlainen mystinen vetoketju. Työ- ja parisuhdekuulumiset läpi puituamme, ei nimittäin päähäni noussut ainuttakaan, ei lapsiin liittyvää puheenaihetta, josta olisin keskustelun voinut aloittaa.

    Mutta mistä ihmeestä minä sitten olen ennen puhunut? Mistä sitä ennen lapsia puhuttiin?

    Lapsiarjesta olisin voinut keksiä juteltavaa kyllä monen tunnin edestä. Siitä aihepiiristä eivät jutunaiheet tunnu koskaan loppuvan. Ei ainakaan äideiltä.

    Voin vain kuvitella, miltä loputtomat tarinat vauvan vatsavaivoista ja hampaiden tulosta olisivat kuulostaneet lapsettomien ystävieni korviin.

    Ja kysymyshän ei ole siitä, ettenkö haluaisi jutella ja viettää aikaa ystävieni kanssa. Ja kyllä, minusta on myös mukavaa puhua välillä muustakin kuin lapsista. Mutta en vain osaa.

    Ainoat luontaisesti äitiaivoissani pyörivät aiheet koskettavat lapsen ruoka-aikoja, vatsantoimintaa, kehityksen virstanpylväitä ja arjen haasteita. Aivan, kuin nuo äitiaivot syrjisivät jokaista lapseen liittymätöntä ajatusta. Tai ehkä sinne ei juuri nyt muuta mahdukaan.

    Ehkäpä vielä joku päivä olenkin se mielikuviini piirtynyt äiti, jolla on oma elämä isolla E:llä lapsiarjen keskellä. Mutta sen aika ei selvästikään ole juuri nyt.

    Meitä pääset seuraamaan myös Instagramissa: vauhtipoikajavillasukka

    Vastaa