• You are currently viewing Lapseni paljasti outouteni

    Lapseni paljasti outouteni

    Lapseni sen sitten teki! 

    Vaikka aina olen kyllä tiennyt olevani hieman omalaatuinen. Haluan kuitenkin ajatella olevani positiivisella tavalla persoonallinen.

    Mulla on ollut aina vähän sellaisia omia hassuja tapoja ja juttuja, joita pääsevät (tai joutuvat) näkemään vain harvat ja valitut – eli lähipiirini, johon luotan.

    En ihan kaikkia kummallisuuksiani viitsi tässä tekstissä lähteä avaamaan, mutta mainittakoon yhtenä hassuna ja omalaatuisena piirteenäni ”kissakielellä” puhuminen. Tällä kissakielellä puhumisella tarkoitan, että puhun kissoilleni usein tietyllä äänensävyllä ja tietynlaisia höpötyksiä, jotka ne myös itse tunnistavat.

    Olen myös kova puhumaan muutenkin itsekseni. Enkä ajatellut näiden piirteideni koituvan koskaan elämässäni sen suuremmaksi ongelmaksi. Nehän ovat vain tällaisia hassuja ja viattomia juttuja, joita olen toteuttanut ainoastaan kotiseinien sisäpuolella.

    Viime aikoina olen kuitenkin havahtunut siihen, että poikani on alkanut ottamaan koppia näistä hassuista piirteistäni. Hän on alkanut esimerkiksi puhumaan samanlaisella ”kissakielellä” kuin minä. Aluksi olin asiasta lähinnä huvittunut, mutta nyt tämä kissakielellä puhuminen on tullut osaksi poikamme arkea yhä enemmissä määrin.

    Turha siis enää yrittääkään esittää niin sanottua normaalia kenenkään ulkopuolisen silmissä, kun poikani paljastaa erikoisilla höpötyksillään kaiken. Tai sen kuuloisia ne höpötykset ovat, että ei taida enää ulkopuolisenkaan olla uskominen, että lapsemme olisi niitä itse keksinyt.

    Tähän väliin mainittakoon, että mielestäni jokainen on hyvä juuri sellaisena kuin on. Mutta tämä asia on kuitenkin itselleni sellainen, jonka olisin mieluummin sinne kaapin nurkkaan jättänyt.

    Kaappi auki

    Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi muuten vielä melko puhumaton poikamme on päättänyt valkata kaiken puheen seasta juuri ne kaikki kummallisuudet. Olemme kuitenkin päivittäin käyneet läpi kirjoista eri eläimiä ja esineitä, olen nimennyt kotimme tavaroita ja pyrkinyt aina sanoittamaan meidän molempien tekemisiä.

    Poikani toimiikin nyt peilinä itselleni ja kummallisille piirteilleni, ja sen seurauksena olen joutunut kohtaamaan samalla oman outouteni ja kaappini luurangot. Olen siis oikeasti aika pimeä tapaus, täytynee todeta. Eikä siinä mitään, mutta en kuitenkaan halua siirtää noita erikoisia piirteitäni poikani riesaksi – varsinkaan, kun hän ei vielä pitkään aikaan tule ymmärtämään, että nämä hassut tavat oli äidin mielessä tarkoitettu lähinnä lähipiirin kesken jaettaviksi.

    Olenkin miettinyt, tulisiko minun rajoittaa itseäni ja näitä kummallisia piirteitäni, jotta poikani ei sisäistä niitä pian niin sanotusti normaaliksi tavaksi vuorovaikuttaa ihmisten (ja eläinten) kanssa.

    Toisaalta olisi niin sääli luopua näistä omista kummallisuuksistani, jotka ovat vuosikymmenten saatossa muodostuneet samalla niin isoksi osaksi minua, ja toisaalta toimivat myös jonkinlaisena voimavarana elämässäni.

    Mutta mistä sen loppujen lopuksi edes tietää, kuinka outo meistä itse kukin todellisuudessa on? Olemmeko me kaikki tosiasiallisesti jonkin verran kaheleita neljän seinän sisäpuolella? Kuka tunnustaa?

    Käsi pystyyn ja korkealle nousee ainakin ruudun tällä puolen. Tunnustaudun olevani hieman outo ja omalaatuinen – eli se positiivisella tavalla persoonallinen äiti!

    Tämän omalaatuisen ja oudon äidin elämää voit muuten seurata myös Vauhtipojan ja Villasukan Instagram-tilillä.

    Vastaa