• Raskaus kaukana ihanuudesta

    Aiemmassa postauksessa kerroinkin, että raskaana ollaan. Itse raskaus ei mikään yllätys ollut, kyllähän sen tietää kuinka niitä lapsia tehdään. Mutta se ehkä yllätti, että näinkin nopeasti. Olin varautunut odottamaan ainakin tähän vuoteen, ennen kuin testi voisi edes näyttää posiviitivista. Jasu kun vihdoin ilmoitti tulostaan, siihen meni puolitoista vuotta. Ja matkalle ehti tulla kaksi varhaista keskenmenoakin. Jotenkin pää ei ehtinyt nyt tähän raskauteen mukaan, tapahtui niin äkkiä.

    Raskaus

    Hormonihirviö

    Sanotaanko näin, että raskaus ei mulle sovi. Ensimmäiset viikot itkin ja olin aika hajalla. Jasun raskaudessa oli sama, mieli oli todella maassa, toki osin johtuen isäni kuolemasta josta oli vain muutama kuukausi. Hormonit ei sovi mun päälle, eikä koko raskaus. Hormonien lisäksi iski todellinen väsymys, ja huono olo joka jatkuu vieläkin.

    Muutama viikko posivitiisen testin jälkeen aamulla töihin mennessä itkin, että oliko tässä mitään järkeä? Jasu oli taas valvottanut meitä 23-05 välin. Millä hitolla jaksaisin, kun tähän lisätään vielä vastasyntynyt joka heräilee yöllä syömään, sen vaippoja vaihdellaan ja ehkä kärsii vielä vatsakivuista? Nyt onneksi mieli on vähän tasaantunut. Enää ei niin itketä, mutta varmasti onnellisempikin kokonaisuudessaan voisin olla. Vähän myös tuleva hirvittää, ja kuinka siitä selvitään. Tietenkään en kadu tätä raskautta, enkä Jasua. En ikinä. Mutta kaikille raskaus ei vaan sovi, ja onhan se hurja muutos naiselle kun koko elämä muuttuukin kerta heitolla testin näytettyä positiivsta.

    Mikä hiton hehku??

    Myöskin raskausajan masennus on todella yleistä, mistä ei juuri puhuta. Ajatellaan, että raskaus pitäisi olla ihanaa aikaa, niinhän kaikki sanoo? Ja se raskaushehkukin, sellainenkin pitäisi kaiketi olla? Täällä ainakin on hehku kaukana. Turvottaa, kuvottaa ja pierettää. Hehku siinä sitten. En ole ihan varma oliko Jasun kohdalla ihan raskausmasennus kyseessä, vai muuten mielialan vaihteluita ja alakuloisuutta. Mutta mukavaa se ei ollut. En juuri neuvolassa tästä puhunut, ei sitä multa kysytty enkä sitten osannut suuta avatakaan. Kaiken myllerryksen lisäksi oli kamala pelko koko ajan takaraivossa, jos tää menee kesken. Tai tällä lapsella on jotain pahasti vialla.

    Nyt olen kuitenkin läheisille osannut sanoa, että olen väsynyt ja en kauheasti nauti olostani. Onneksi Jasu on nyt nukkunut (koputa puuta ja lujaa!!) muutaman yön taas paremmin, ja itse jaksaa myös heti paremmin. Katsotaan millainen matka tästä vielä kevään aikana saadaan, ennen kuin pieni meille saapuu.

     

    Vastaa