• You are currently viewing Se oli refluksia – vaikkei se sitä kaikille ollut

    Se oli refluksia – vaikkei se sitä kaikille ollut

    ”Kaikki vauvat pulauttelevat ja itkevät.”

    Tämä on se kliseinen lause, joka refluksilapsen äidin korvaan särähtää kovaa ja kipeästi.

    Jos sinulla ei ole ollut vaikeasta refluksista kärsivää lasta, niin ole kiltti, ja mieti ensin, mitä puhut.

    Sillä kaikki lapset eivät itke 24/7 ja pulauttele vuoden ikään asti pitkin lattioita ja seiniä. Kaikille lapsille kiinteiden syöminen ei ole ongelmallista eikä kaikkia lapsia tarvitse pitää kohoasennossa maidonjuonnin jälkeen.

    Millainen meidän vauvavuosi refluksilapsen kanssa sitten oli?

    Se oli muun muassa sitä, että muiden samanikäisten vauvojen makoillessa selällään lelukaaren alla, oli meidän lasta istutettava sitterissä pystyasennossa. Se oli sitä, että maidonjuonnin jälkeen neuvolaan lähtiessämme, oli mieheni tuettava vauvan päätä kohoasennossa samalla, kun minä puin hänelle haalarin päälle, jotta ruoka ei ennättäisi alkaa nousemaan.

    Vauvavuodestamme voit myös lukea lisää blogista: ”Vauvavuosi, mihin se meni?” Ei se kyllä meillä vain mennyt

     

    Refluksi vaikeutti imetystä

    Kuusi kuukautta yritin vauvaamme imettää, mutta sitten annoin periksi. Imetyksestä en nauttinut minä enkä vauva.

    Vauvamme oli nimittäin tyytyväisimmillään saadessaan juoda maitoa suoraan pullosta. Muutaman viikon kuluttua selvisikin, että vauvamme kärsii refluksista. Yksi piilevä merkki siitä oli juuri imetysongelmat. Imetyksen aikana maito nousi nimittäin pojallamme aina takaisin ruokatorvea pitkin, joten pulloruokinnassa hänen oli helpompi juoda maitoa reilussa kohoasennossa ollessaan.

    Varsinainen epäily refluksista heräsikin, kun vauvamme alkoi joka kerta syömisen jälkeen lohduttomaan itkuun. Tähän ongelmaan merkittävimmän avun toi lapsentahtinen pulloruokinta, josta saimme vinkin muilta refluksilasten äideiltä – emme neuvolasta tai muilta terveydenalan ammattihenkilöiltä.

    Ruokailun jälkeiseen pystyasennon pitämiseen ei riittänyt 20 minuuttia, siihen tarvittiin vähintään tunti. Kun katson taaksepäin kuvia ja ottamiani videoita, melkein niissä kaikissa vauvamme on sitterissä. Ulkopuoliset joskus ihmettelivät, miksi emme pidä vauvaa niin paljon sylissä tai lattialla. Ette arvaakaan, kuinka paljon olisin halunnut pitää lastamme sylissä. Mutta vauvallamme oli siedettävin olo silloin, kun hän sai olla kohoasennossa sitterissä. Sylissä tai lattialla ollessaan hän itki.

    Muistankin yhä ne hetket, kun kerroin innoissani vanhemmilleni, että meillä oli ollut hieno päivä. Vauvamme oli viihtynyt lattialla jopa parin minuutin ajan itkemättä. Ylipäätään päivä, johon ei liittynyt lähes jatkuvaa itkua, oli meille onnenpäivä.

     

    Ongelmat kiinteiden kanssa

    Myöhemmin kiinteiden aloittamisen kanssa ilmeni myös merkittäviä ongelmia. Poikamme suostui syömään vielä kahdeksan kuukauden ikäisenä vain muutaman teelusikallisen ruokaa. Ja jos hän sattui syömään yhtään enemmän, tiesi se loppupäivän ja parin seuraavankin ajan melkoista huutoitkua.

    Me olimmekin mieheni kanssa aivan pihalla, mistä syömisongelmissa oli oikein kyse. Kestikö vauvamme huonosti kiinteiden aloittamista vai oliko hänellä kenties allergioita?

    Kaiken sen huolen keskellä saimme vielä kuulla sieltä ja täältä painostavia, ja jopa syytteleviä kommentteja siitä, kuinka paljon kahdeksankuukautisen vauvan tulisi kerralla syödä ja kuinka meidän vanhempien pitäisi antaa lapsellemme enemmän ruokaa, jotta hän kasvaa.

    Pitäisi, pitäisi, pitäisi! Olen äiti, mutta en sentään ihmeidentekijä. Jos lapsi ei syö, niin hän ei syö!

    Pitäisi syödä enemmän. Tämä lause pyöri päässäni joka ikinen kerta, kun yritin syöttää ruokaa pojallemme. Voitte vain kuvitella, kuinka stressaavaa aikaa se oli esikoisen äidille. Lopulta aloinkin jo etukäteen ahdistumaan, kun tiesin, että ruoka-aika oli tulossa. Huoli omasta lapsesta, ja sen päälle painostavat ja jopa syyllistävät kommentit tekivät syömisongelmista vieläkin suuremman mörön.

     

     

    Yksin tietoviidakossa

    Sanat refu ja silent refluksi tulevat refluksilapsen vanhemmille nopeasti tutuiksi tietoviidakossa, jossa yritetään epätoivoisesti etsiä tietoa vauvan refluksista ja sen hoidosta. Kaikki niksit ja kikat, joista voisi olla minkäänlaista apua, tulivat meilläkin kokeiluun.

    Kokeilimme muun muassa erilaisia suoliston toimintaa tasapainoittavia tippoja, erilaisia D-vitaminiitippoja, eri lisämaitovalmisteita ja yritimme selvittää, kärsiikö poikamme ruoka-aineallergioista.

    Kävimme muutaman kerran yksityisellä lastenlääkärin vastaanotolla hakemassa apua ummetukseen ja kiinteiden aloittamiseen. Kävimme ravitsemusterapeutilla syömisongelmien takia. Kokeilimme lastenlääkärin määräämiä refluksilääkkeitä.

    Loppujen lopuksi ainoa lääke poikamme kohdalla refluksiin oli aika. Ja sitä ennen me vain yritimme jotenkin selviytyä päivästä toiseen ja toivoa, että jonain päivänä, oireet helpottavat. Yhä edelleen poikamme kuitenkin kärsii jonkinasteisista syömisongelmista.

    Refluksilapsen äitinä olen kokenutkin kaksi asiaa erityisen raskaana tämän puolentoista vuoden aikana.

    Ensimmäinen niistä on se, että kukaan ei tuntunut uskovan sitä, että lapsella on refluksi. Luulen, että aika moni, etenkin esikoislapsen vanhempi, samaistuu tähän.

    Sitä ikään kuin ajatellaan, että koska kokemusta ei ennestään lapsista ole, sitä ei ymmärretä, että kaikki lapset pulauttelevat ja itkevät.

    Toinen asia on se, että olen kokenut, että me vanhemmat olemme joutuneet lähestulkoon salapoliisin tavoin etsimään ja penkomaan tietoa vauvan refluksista ja sen hoitokeinoista. Koen, että olemme ikään kuin joutuneet kouluttamaan itse itsemme lasten refluksitaudin asiantuntijoiksi. Niin paljon olemme aikaa tuolla tietoviidakossa joutuneet yhden vuoden sisällä viettämään.

     

    Lisää tukea ja ohjausta, kiitos!

    Aivan liian moni refluksilapsen vanhempi joutuukin kahlaamaan vauvavuoden läpi yksin – ilman varsinaista tukea ja apua tai ylipäätään edes uskoa siihen, että lapsella todella on refluksi.

    Kerta toisensa jälkeen liian usein myös muiden refluksilapsiperheiden kokemuksia kuunnellessa toistuu tämä sama fraasi: ”neuvolasta emme saaneet mitään apua.”

    Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Meidän pojallamme on tällä hetkellä erittäin osaava ja ammattitaitoinen terveydenhoitaja. Mielestäni Suomen neuvolajärjestelmä ja terveydenhuolto on myös ihan huippujuttu, eikä ole suinkaan terveydenhoitajien tai neuvolalääkärien syy, jos he eivät saa riittävästi ja monipuolisesti koulutusta lasten refluksitaudin ja sen hoidon suhteen. Tämä tauti ei missään nimessä ole mikään piece of cake.

    Silti on ihan käsittämätön mysteeri, miksi näin on. Tähän asiaan tulisi ehdottomasti saada muutos. Yhtä lailla, kuten imetysongelmista kärsiville perheille on tarjolla imetysohjaajan antamaa imetysohjausta, tulisi perheillä olla mahdollisuus saada tukea ja ohjausta myös vauvojen ja lasten refluksiin perehtyneeltä ammattilaiselta.

    Meidän matkaa refluksitaudin kanssa – ajatuksia ja kuulumisia, pääset seuraamaan Vauhtipojan ja Villasukan Instagram-tilillä täältä.

    Onko sinulla itselläsi kokemusta refluksilapsesta? Oletteko saaneet hyvin apua lapsenne refluksitaudin hoitoon? Millainen matka teidän perheellä on ollut?

    Voimia ihan jokaiselle lapsen refluksitaudin kanssa parhaillaan kamppaileville perheille!

    Vastaa