• You are currently viewing Hautajaiset pienten lasten kanssa

    Hautajaiset pienten lasten kanssa

    Kirjoitin vähän aika sitten siitä, miten kertoa lapselle läheisen kuolemasta. Nyt perjantaina meillä sitten oli päivällä ne hautajaiset, jonne otettiin kaikki lapset mukaan.

    Meinasin aluksi, että olisin jättänyt Lupun kotiin mun isäni kanssa, mutta päädyin kuitenkin siihen, että mennään koko perhe. Lupu ei siitä vielä mitään ymmärrä, mutta isommille lapsille on mielestäni tärkeää nähdä tämäkin asia ja tottua siihen, koska hautajaiset nyt ikävä kyllä kuuluvat meidän elämään ja on tärkeä viimeinen asia ihmisen elämän päätyttyä. Se viimeinen hyvästien ja muistelun paikka, mikä tekee asiasta ehkä lapselle konkreettisemman.

    Vaatetus

    Tätä mietin pitkään, että mitä me laitetaan päälle. Itselle tietysti mustaa ja samoin miehelle musta puku. Mutta lapsille en ole vielä halunnut pukua ostaa, ei ole tarpeellista pienten käyttää oikein pukua. Harvemmin aikuisetkaan tykkää pitää pukua päällä (mitä ainakin siitä valituksesta olen ymmärtänyt, poikkeuksiakin varmasti löytyy). Joten miksi lapsen pitäisi puku laittaa, sen ehtii sitten teini iässä kyllä viimeistään päälleen laittamaan.

    Käytiin kaupoilla ja ostettiin siistit perus valkoiset kauluspaidat ja näiden kanssa laitettiin ihan vain farkut ja rusetit. Lupulle laitoin sini/valkoisen podin ja mustat housut, mutta mielestäni vauvan ja lasten kohdalla voi hyvin unohtaa tämän täsmällisen etiketti pukeutumisen (mustat vaatteet). Lapset vähän niinkuin muistuttaa meitä siitä, että surua saa olla, mutta elämä jatkuu ja näin olisi halunnut kuollutkin läheinen, että ilolla muistellaan yhteisiä aikoja.

    Kukkia vai adressi

    En usko, että tässä on mitään yhtä ja oikeaa tapaa. Mitä olen huomannut, että perinteisempää on, se että läheisimmät ihmiset (oma perhe) vievät kukkia ja muut tuovat adressin. Ja vanhoja tapoja löytyy kyllä varmasti tähänkin, mutta me tehtiin tällä kertaa näin.

    Me päädyimme tässä siihen, että molemmat isommat pojat saivat viedä pienen kukkakimpun arkun päälle. Toiseen tuli tyhjä kortti mihin kirjoitettiin itse teksti. Keskimmäinen pojista oli tehnyt muutaman piirustuksen mitkä myös vietiin. Hautajaisista voi tehdä ihan oman perheen näköiset ja kunnioittaen myös vainajan toiveita.

    Muistotilaisuus

    Tilaisuus meni yllättävän hyvin. Hupu oli sylissä, kun häntä jännitti niin kovasti. Lupu nukkui koko tilaisuuden ajan. Ja Tupu pidätteli kovasti kyyneleitä ja piti isää kädestä kiinni kokoajan. Hupu halasi minua kesken tilaisuuden, oikein rutisti lujaa, kun näki, että minua itketti. Muistotilaisuus oli niin kaunis ja koskettava. Eihän ne ikinä mukavia ole, mutta saadaan antaa viimeiset hyvästit ja saattaa läheinen viimeiselle matkalleen.

    Pojat oli kaikki niin nätisti, ihmettelivät tietysti ja kyselivät paljon. Mutta en voisi olla ylpeämpi. Kolme vuotias ei oikein ymmärtänyt asiaa silti vielä. Kysyi tilaisuuden jälkeen miksi tämä kuollut ihminen ei tullut omiin juhliinsa. Sitten yritettiin selittää tätä asiaa uudelleen lapsen ikätasoon nähden.

    Kirkon jälkeen oli vielä ruokailu, missä lapset näki sen, että muistotilaisuuden jälkeen missä moni itki niin muisteli iloisesti yhteisiä hetkiä tämän pois menneen kanssa. Jopa meidän vanhin poika kertoi yhden muiston. Tämä meinasi itsellä nostaa kyyneleet silmiin. Tiedän kuinka vaikea tämä kuolema oli Tupulle ja kuinka rakas henkilö tämä oli. Niin iso esikuva ja aina niin iloisena ottamassa meidän pojat vastaan, syli aina auki. Pojat juoksivat syliin ja menivät siihen samaan tuoliin joka kerta istumaan ja lukemaan kirjaa. Sydäntä särkee, kun mietinkin tätä asiaa.

    Oma suru

    Itse en pystynyt pidättelemään kyyneliä hautajaisissa ja sen annoin myös näkyä lastenkin takia. Haluan näyttää, että aikuisenakin on ihan luonnollista ja sallittua näyttää suru. Kertoa se, että nyt sattuu. Pois mennyt henkilö oli myös itselle hyvin rakkaaksi tullut vuosien varrella. Ehdein hänet tuntea 12 vuotta ja ensimmäisestä päivästä alkaen minut otettiin vastaan avosylin. Olin aina tervetullut ja sain apua aina kun sitä tarvitsin.

    Mieleeni tuli tietysti hautajaisissa myös omat isovanhempani. Toisen puolen isovanhemmat ovat kuolleet jo jokunen vuosi sitten ja samoin yksi muu rakas sukulainen. Heitä tulee välillä kauhea ikävä ja suru. Iloisia muistoja, hauskoja muistoja ja välillä sattuu niin paljon niiden muistelu, koska samalla muistaa sen, että ei ole mahdollista enää nähdä heitä. Voin vain kuvitella miten lapsi sen ajattelee, kuinka käsittämättömältä se heistä tuntuu. Minunkin mummu ja pappa olivat viimeisinä vuosina niin läheisiä itselle, koska olivat ainoat ketkä täällä lähettyvillä asuivat muusta perheestä ja heidän kanssa vietettiin monet illat, kun ravasin tänne Kokemäelle treffeille mieheni luokse. Vanhempieni eron aikaan isovanhemmista tuli tärkeä tukipilari itselle ja heihin pystyi turvautumaan aina kun paha olo iski. Onneksi mun pojat ehtivät näkemään ja tutustumaan tähän edesmenneeseen pappaan ja heillä on vielä meidän vanhemmat elämässä mukana. Olen silti kiitollinen kaikesta mitä hän meille antoi ja opetti.

    Suru muuttaa muotoaan (onneksi) ja elämä jatkuu. Niin sen lapsillekin haluan opettaa ja sen, että suru saa näkyä, kuulua ja tuntua, mutta se täytyy pystyä myös muuttamaan iloksi. Näin meidän kuolleet läheisetkin olisivat toivoneet.

    Vastaa