• You are currently viewing Lapsen tavaroiden hamstraus – missä menee raja?

    Lapsen tavaroiden hamstraus – missä menee raja?

    Ensimmäinen hammasharja. Ensimmäiset kengät. Ensimmäinen tutti. Ensimmäinen äidille ojennettu käpy metsästä.

    Sairaalaranneke. Ristiäisservetti. Lääkäriltä saatu tarra. Sen päivän sanomalehti, kun poikamme syntyi.

    Ristiäiskutsukortti. Äidin itsetehdyt tumput ja villasukat. Kuivatettu ristiäisseppele.

    Ja lista jatkuu ja jatkuu.

    Ainakin, kun kyseessä on äiti, joka tallettaa kaikki mahdolliset muistot lapsensa vauva-ajasta ja lapsuudesta.

    Lapsuusajan muistolaatikko on nimittäin vaihdettu meillä jo kahteen otteeseen, ja laatikon koko sen kuin kasvaa. Kohta tavaroita on jo niin paljon, että niille on hankittava oma säilytystilansa. Mutta kun ylimääräistä säilytystilaakaan ei ole, ja samaan aikaan uusia esineitä kertyy aina vain lisää. Siitäkin huolimatta, yhdestäkään muistosta en tahdo luopua.

    Ja se on syy, miksi pelkäänkin olevani muistohamstraaja, joka hamstraa koko poikansa elämän.

     

    Ketä muistot palvelee?

    Toivottavasti poikaamme. Näin ainakin haluan ajatella. Toivon, että jonain päivänä poikamme avaa tuon muistojen laatikon, ja hän haluaa ehkä kuulla tarinoita esineiden takaa. Niiden avulla hän saattaisi oppia jotain uutta itsestään, omista juuristaan ja lapsuudestaan.

    Mahdollista on myös se, ettei tuo muistoesineitä sisältävä laatikko tule koskaan herättämään sen syvällisempää ja kummempaa kiinnostusta pojassamme. Tai sitten se herää paljon myöhemmin – hänen ollessaan jo reippaalla iällä oleva aikuinen.

    On siis paljon mahdollista, että tuo muistojen laatikko onkin todellisuudessa enemmän minua varten. Minua, joka jo nyt miettii sitä päivää, kun poikamme muuttaa pois luotamme. Ehkä nuo laatikon tavarat tuovatkin minulle jonkinlaista lohtua. Jotain konkreettista, joka säilyy aina luonani, sama minne poikani elämä jonain päivänä vielä kuljettaa.

    Lue myös: Äidillä on kasvukipuja – uskallanko rakastaa?

     

    Missä menee raja?

    Siinäpä kysymys. Onko muistojen hamstraamisen rajana pelkästään tilanpuute vai pitäisikö asiaa pohtia syvällisemmin? Voiko muistohamstraamisesta olla jotain haittaa? Vai voittavatko asiassa niin sanotusti plussat miinukset?

    Voisihan esineestä ottaa toki kuvankin, ja luopua siitä sen jälkeen. Mutta jostain syystä saan vain itse paljon enemmän siitä, kun minulla on mahdollisuus koskettaa esinettä fyysisesti. Katsella ja pitää sitä kädessäni, tunnustella sen pintaa ja muotoja. Pelkän kuvan katsominen ei vain anna sitä samanlaista flow-tilaa.

    Omalla kohdallani myös luulen, että yksi merkittävä syy muistoesineiden hamstraamiseen on oma hatara muistini. Muistan nimittäin erittäin heikosti ylipäätään kaikenlaisia elämässäni tapahtuneita asioita. Olen myös huomannut, että erilaiset tavarat, jopa niiden tuoksut ja hajut, herättävät mielen sopukoista esiin joskus hyvinkin yllättäviä, ainutlaatuisia muistoja.

    Siksipä en muistoja pelkkien kuvien taikka oman muistini varaan halua jättää.

    Toki pohtimisen arvoista on myös se, tarvitseeko kaikkea muistaa?

    Mielestäni ei ehkä ihan kaikkea tarvitse, mutta melko paljon silti. Luulen ainakin, että jonain päivänä katuisin syvästi päätöstäni olla muistohamstraamatta.

    Tunnustautuuko täällä joku muukin muistohamstraaja-äidiksi? Entäpä, mikä on hassuin tai kaikkein merkityksellisin esine, jonka olet lapsestasi muistona säilyttänyt?

    Seuraa Vauhtipojan ja Villasukan elämää myös Instagramissa.

    Vastaa