Aloitin vuoden alussa videopäiväkirjan.
Olen haaveillut päiväkirjan pitämisestä pitkään, mutta se tyssää aina alkuunsa. Vaikka muuten tekstiä syntyy, siihen puhti ei enää riitä. Puhelin on kädessä turhankin paljon, joten ajattelin että näin saisin matalalla kynnyksellä taltioitua arkea. Vähän niinkuin oman elämäni iholla-sarja, mutta en ajatellut esitellä videoita kenellekään. Ajatuksenani oli kuvata pieniä, muutaman minuutin pätkiä kerrallaan.
Tammikuun ensimmäisen päivän videolla uhkun suurta iloa ja onnea.
“Viime vuosi oli mahtava, mut tästä tulee vielä parempi. Tää on mun vuosi!”
Kuvasin videota omalla pihalla, koirien kirmaillessa lumikinoksissa takanani. Seuraava video on kuvattu kahta päivää myöhemmin, tammikuun kolmantena. Sillä – ja seuraavalla seitsemällä videolla -itken.
“Meillä on korona!”
Kirjoitin aiemmin miten jo joululomakin oli introverttiluonteiselle äidille paikoitellen ahdistava kokemus. Juuri kun olimme saaneet oven auki arkeen, meidät lukittiin koko porukka kotiin melkein kahdeksi viikoksi. Samalla, kun minun piti tehdä duunia etänä.
Seuraavilla videoilla itkin koronan ja oman ahdistukseni lisäksi sitä, että pitkään reissutyötä tehnyt puolisoni tuli yllättäen reissutöistä kotiin. Hän alkoi siis tekemään normaalia, viisipäiväistä 7-16 työviikkoa kotoa käsin. Moni saattanee ihmetellä, että onpa hiton häijy akka, kun tuollaista itkee. Mutta ne muutokset, tilanteet ja paineet olivat minulle liikaa.
Oli ihanaa saada mies kotiin, mutta samalla tiesin että arki muuttuu – TAAS! Olin ehtinyt rakentaa poikien kanssa toimivat rutiinit niille päiville kun hän oli poissa, elimme ihanassa, meille sopivassa syklissä ja synkissä epätoivon syövereissä koin, että tuohon tuokin tulee vittu vie pilaamaan kaiken. Tiedetään, tosi hailu ja ikävä ajatus, eikä edes totta. Mieheni on ihana puoliso, osallistuva isä ja tämä on hänenkin kotinsa. Ahdistunut ja uupunut ihminen ei kuitenkaan aina näe ja koe asioita aivan realistisella tavalla.
Taustalla on nimittäin vielä eräs tekijä, joka on kenties synnyttänyt kaikkein suurimman pahan olon.
Pahoittelen polveilevaa tarinaa, mutta se on olennainen osa tämänhetkistä tilannetta.Vuosi sitten minulle tuntematon ihminen teki lapsistani lastensuojeluilmoituksen. Ilmoituksessa henkilö kertoi, että en huolehdi lapsistani, vaan istun päivät ryyppäämässä kapakoissa, olen seksuaalisesti holtiton ja kotonamme käy “hämärämiehiä”.
Ilmoitus oli minulle järkyttävä isku. Lastensuojelua minä en pelkää, toivotin heidät tarkistamaan tilannettamme mahdollisimman nopeasti. Mutta se tunne, että joku, tuntematon ihminen halusi meille jotain noin ikävää, oli musertava. En antanut asian olla. Lastensuojelun todettua että ilmoituksessa ei ollut vähäisintäkään perää, tein asiasta rikosilmoituksen. Alkoi piinaava odotus. Vaikka tiesin, että ilmoituksessa ei ollut vähäisintäkään perää, se sai aikaiseksi pelkoa ja ahdistusta. Ilmoituksessa mainittuja hämärämiehiä meillä ei käynyt, mutta koska ilmoittaja oli tiennyt kotiosoitteemme ja lasten nimet sekä syntymäajat, oli syytä olettaa että hän saattoi myös pyöriä kotimme nurkilla.
Kuukausitolkulla heräilin pitkin öitä, kuuntelin jokaista rasahdusta ja kotimme kohdalla hidastavaa autoa. Pysähtyikö auto? Seisooko terassilla joku? Kuormitus asiasta kävi aivan ylivoimaiseksi ja päädyin lopulta hakemaan apua. Pilleripurkin reunassa roikkuen olen sitkuttanut tähän saakka. Tasan kahden viikon kuluttua istun oikeussalissa kohtaamassa ilmoituksen tekijän. Asia siis eteni esitutkinnasta syyteharkintaan, ja syyttäjä päätti nostaa syytteen kunnianloukkauksesta.
Summa summarum, paska ei ole täällä osunut tuulettimeen, vaan tuulimyllyyn. Ensimmäisen koronan aikana osa jengistä ei nimittäin saanut vielä tartuntaa, vaan kolmea viikkoa myöhemmin kävimme läpi koko härdellin uudelleen.
Mikä tämän päivityksen pointti on? Se että, sanokaa, että ette ole okei. Se on ihan okei! Suurin osa meistä käy läpi omia taistelujaan. Häpeilyn ja arvostelun sijaan voisimme osoittaa tukemme tavalla, johon kukin kokenee pystyvänsä. Kaikki eivät osaa halata. Jonkun on vaikeaa puhuakin. Voi laittaa viestiä, antaa kannustavan hymyn tai tarjota apua arkisiin askareisiin.
Ahdistus, uupuminen, väsymys tai elämän kriisit olisi paljon helpompi käydä läpi, jos niistä ei kokisi niin jumalatonta häpeää. Eivätkä ne myöskään määrittele koko ihmisyyttäsi.
Annetaan armoa, ymmärretään, rakastetaan ja surraan – yhdessä.
