Äitiys vai ura – sopivatko samaan pakettiin? Itse en ole vielä löytänyt vastausta, vaan tasapainoilen näiden kahden välimaastossa.
Tullessani äidiksi minulla ei ollut uraa. Esikoiseni syntyessä minulla oli vakituinen työpaikka, johon en kuitenkaan koskaan enää palannut takaisin. Kaksi vuotta esikoisen jälkeen syntyi kuopuksemme. Kuopus oli muistaakseni reilun vuoden, kun he aloittivat päiväkotitaipaleensa. Yritin itse haparoiden etsiä työelämästä jotain, johon tarttua. Olin lapsena sanonut tulevani kirjailijaksi, mutta olin hyvin korostetusti ymmärtänyt, ettei se olisi mahdollista.
Tein pätkätöitä siellä täällä, enkä viihtynyt kauaa juuri missään. Työmotivaationi oli olematon. Olen ihminen, jonka on hankala pitkällisesti tehdä asioita, joita kohtaan en koe intohimoa. Viiden vuoden sisään perheemme täydentyi vielä kolmannella lapsella. Samoihin aikoihin sisälläni liikahti jokin pala oikealla paikalleen ja käsitin, että minä voisin ehkä kuitenkin kirjoittaa työkseni.
Alku oli säätämistä, todella sekavaa aikaa jolloin ovia runnottiin kiinni vaikka jalkani oli välissä. En muista että olisin missään kohtaa kuitenkaan ajatellut luovuttamista. Päämääräni oli kirjoittaa työkseni. Se ei vielä vienyt suurissa määrin aikaani, vaan pääasiassa olin kotiäiti kolmelle pienelle pojallemme. Koska olin kotiäiti niin pitkään, perheeseemme ja parisuhteeseemme muodostui asetelma, jossa otin päävastuun lapsista ja kodista, sillä mieheni kävi töissä.
En edes osaa sanoa, missä vaiheessa sain lyötyä itseni läpi.
Se taisi käydä melko huomaamatta. En ainakaan juhlistanut asiaa tai painanut sitä mieleeni. Äkkiä työkalenterini alkoi kuitenkin täyttymään. Tein viikonloppuja paikallislehdessä ja viikolla pakersin freelancetoimittajan juttuja aikakauslehtiin sekä iltapäivälehtiin. Opiskelin työn ohessa toisen ammattitutkinnon ja iloitsin siitä, että sain vihdoin tehdä mitä halusin. Pienemmät lapset aloittivat päiväkodissa, isoin koulussa.
Päivät alkoivat venyä pidemmiksi. Perhe oli tottunut siihen että olin käytettävissä miltei milloin tahansa, eikä muutos toisenlaiseen arkeen sujunut kipuilematta. Kipuilemme sitä vieläkin. Toisaalta ajattelen, että äitinä minun pitää olla aina saatavilla ja aina auttamassa. Kirjoittajan ja introvertin ihmisen sielu sisälläni kuitenkin huutaa, että minulla on oikeus muuhunkin. Se ei vähennä rakkautta lapsiani kohtaan, että minä janoan myös muuta.
Työpäiväni ovat nykyään toisinaan todella, todella pitkiä. Työskentelen vakituisena toimittajan iltapäivälehdessä, olen kirjoittanut kolme kirjaa ja käynnissä on jatkuvasti jokin kiva pieni erillisprojekti. Koska mieheni tekee reissutyötä, olen arkisin ainoa vanhempi. Yritän seilata pyykkivuorten, ruoanlaiton, deadlineinein, haastattelujen, kasvavien lasten ja upeiden uusien työideoiden välimaastossa. Se on välillä hurjan rankkaa. Toisinaan olen taitavampi sanomaan ei lapsille, kuin uusille työelämän projekteille. Jossain vaiheessa vaaka oli todella pahastikin vinksallaan. Nyt koen että olemme paremmassa balanssissa, mutta silti huono omatunto on läsnä aika usein.
Välillä minun on todella kiskottava itseni irti töistä. Kuljetan koko köörin uimahalliin tai muuhun paikkaan, jossa ei ole edes teoreettista mahdollisuutta ihan vain nopeasti vilkaista työmeilejä. Toisinaan taas venytän töiden aloittamista, koska haluan halailla aamu-unisia lapsia vielä pikkuisen pidempään. Onnekkaasti saan työskennellä pääasiassa kotoa käsin, joten en joudu käyttämään aikaani esimerkiksi työmatkoihin, ja olen kotona miltei aina kun lapset tulevat koulusta kotiin. Ja taas, toisaalta, lasten mielestä vetäydyn mälsän usein työhuoneeni perälle kirjoittamaan.
Näitä ristiriitaisia tunteita on valtavan vaikeaa pukea sanoiksi, ja toivoisin saavani vertaistukea.
Mikä on oikein? Mikä on liikaa, mikä riittävästi? Miten olisin hyvä äiti mutta toteuttaisin samalla myös itseäni?
