Haave yhteisestä lapsesta on ollut pitkään läsnä. Meillä on entisistä suhteista lapsia ja he tuntuvat niin yhteisiltä kuin varmasti on mahdollista. Totuus on kuitenkin se, että kumpikin meistä jakaa vanhemmuuden suurimmalta osin jonkun toisen kanssa. Viime vuoden keskenmeno kummittelee ja epävarmuus siitä, haluaako enää yrittää, mietityttää. Viikko sitten jaoin instagramissa kuvan, jossa pohdin mahtuisiko elämääni vielä yksi pieni. Sain paljon kommentteja ja mielipiteitä aiheesta. “Teillä on jo neljä, nauti niistä”. Nautin. ”Teillä on vielä aikaa, olette niin nuoria”. Minä olen, mies lähentelee viittä kymppiä. ”Teillä on niin paljon aikuisten aikaa, älkää uhratko sitä”. Ehkä aikuisten aikaa on vähän liikaakin. ”Kyllä teille vielä yksi prinsessa mahtuisi”. Kyllä meille yksi prinssikin mahtuisi.
ALKUUN KAIKKI OLI SELVÄÄ – EI ENÄÄ LAPSIA
Suhteemme alussa mieheni teki kantansa selväksi – lapsiluku on täysi. Minulla oli asiaan neutraali kanta. Voisin vielä harkita perheenlisäystä, mutta ei olisi ongelma pysyä nykyisessä tilanteessa. Prosessoin mielessäni jo pitkälle ajatusta ja identiteettiä itsestäni niin, että neljä poikaamme riittää. Me asuttiin suhteemme allkutaival vuokralla ydinkeskustassa, pihattomassa kerrostalossa ja lapset olivat kaikki päiväkoti-ikäisiä. Pyöritettiin suurta tapahtumapaikkaa nykyisten yritysten lisäksi, hallittiin vaipparallia ja paria uhmaikäistä, koitettiin saada meistä perhettä ja ehkä pahin juttu; meillä ei ollut omaa pyykkikonetta (sos-tilanne, kaikki mun lähipiiristä muistaa sen pyykkitupa-rumban). Ehkä meidän uusperheen onnistumisen syy onkin kaoottisessa alussa 😀 Ei ehditty liikoja miettiä ja aika teki meistä hyvän poppoon.
KESKENMENO
Juuri ennen koronan Suomeen rantautumista me muutettiin rivitalo-asuntoon bonuslasten äidin lähelle. Edelleen vuokralle. Lisäksi tapahtumaravintolan pyörityksestä luovuttiin. Töiden määrä väheni ja aikaa vapautui omalle hyvinvoinnille sekä muulle elämälle. Samassa tehtiin havainto, että lapsetkin on jo aika isoja. Heräsi ajatus yhteisestä lapsesta. Ajatusta vahvisti mun kierukka-ongelmat ja sen poistaminen. Löydettiin monen mutkan kautta lopulta myös oma yhteinen koti. Muuttorumban keskellä plussasin. Olin tullut raskaaksi heti kierukan poiston jälkeen.
Muutto, pieni remontti, talon kalustus, työt, lasten koulumuutokset, harrastukset ja kaikki muu väsytti tuolloin koko perhettä. Oltiin tympeitä ja kireitä. Kolmen vuoden väliaikaisuudessa eläminen oli vihdoin päättynyt ja pitkäaikainen stressi purkautui. Oli menty naimisiin ja ostettu oma koti. Raskauskin vielä. Pää oli pyörällä ja tunnelma huono. Tuleva pieni pysyi menossa mukana raskausviikolle 9.
KAIKELLA ON TARKOITUKSENSA
Suru ja heti sen perään helpotus. Tätä lasta ei ollut tarkoitettu meille siihen hetkeen. Alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys oli tiessään. Aurinko paistoi, kevät ja kesä teki tuloaan. Aloin jälleen juosta ja treenata. Keskityin itseeni ja sitä myötä koko perheen hyvinvointi kasvoi. Ensin ajateltiin, että vauvaprojektia jatketaan heti. Kuitenkin kasvavan hyvinvoinnin ja elämän tasaantumisen myötä päätettiin vauva-asia laittaa tauolle. Tarvittiin miettimisaikaa. Ehkä ei jaksetakaan enää yhtään enempää. Ehkä näin onkin hyvä. Ehkä olen ”vain” kahden pojan ja kahden bonuspojan äiti.
YHTEISEN LAPSEN KAIPUU
Yhteisen lapsen kaipuuta on vaikea selittää. Se on jotain niin sisällä olevaa ja yksityistä. En tiedä saako moni tästä ajatuksesta kiinni tai pystyykö kukaan uusperheellinen samaistumaan. Uskoisin, että jos edes yksi lapsistamme olisi yhteinen, kumpikaan meistä ei kaipaisi enempää lapsia. Minulla ei ole varsinaista vauvakuumetta ollut vuosikausiin. Kätilön töitä tehdessä vauvoista ja vastasyntyneistä tuli niin rutiinia, ettei sen jälkeen toisten kapaloidut aarteet ole herättäneet tarvetta saada omaa vauvaa. Kyse on vanhemmuuden jakamisesta, sen haluaisin kokea niin sanotusti ydinperheenä. Omat lapset on elämän tärkein asia ja tietenkin haluaisin jakaa elämän tärkeimmän asian rakastamani ihmisen kanssa. Vaikka katson kyynelsilmin bonuspoikani jääkiekkopeliä, se ei silti ole sama kuin oman pojan kohdalla. Siinä on niin paljon samaa kuin mahdollista. Bonuslapset ovat minulle tärkeitä ja läheisiä, olen tärkeä aikuinen heidän elämässään, mutta en ole heille äiti.
Toinen puoltava tekijä lapsen hankkimiselle on se, että haluaisin kokea äitiyden vielä kerran aikuisempana. Sain omat poikani parikymppisenä, jolloin minulla oli kiire opiskella, juhlia ja kasvaa aikuiseksi. Siinä sivussa piti myös kasvaa äidiksi. Tuntuu, että näin kymmenen vuotta myöhemmin koko raskaus- ja pikkulapsiaikaan suhtautuisi rennommin. Myös viikko-viikko-arjen tuoma kuilu erilaisten viikkojen välillä kapenisi, kun talossa olisi aina lapsi. Arki voisi tuntua tasaisemmalta.
KESKENMENO JÄTTÄÄ PELON
No se siitä rentoudesta. Ikä on tuonut mukanaan myös pelkoa. Mitä, jos kaikki ei menisikään enää hyvin raskaudessa, synnytyksessä tai vauvan terveyden suhteen. Kätilön ammattini lisää tietoutta ja välillä tuntuu, että tiedän liiankin hyvin mikä kaikki voi mennä pieleen. Lisäksi keskenmeno on jättänyt pelon. Ollaan puhuttu, että lapsen olisi pitänyt tulla silloin, jos olisi ollut tullakseen. Pinnasängyn paikkaa mietittiin heti muuton yhteydessä, nyt sitä on enää vaikea kuvitella mihinkään ja kierukan poistamisen kynnys tuntuu suuremmalta. Pojat kasvaa vauhdilla ja päästään kokoajan ”helpommalla”. Aloitetaanko enää vauva-arkea uudestaan? Jaksetaanko enää uutta keskenmenoa, jos sellainen tulisi? Osaisinko nauttia raskaudesta vai varjostaisiko sitä pelko? Mitä jos kaikki ei menisikään hyvin?
Ihan kuin mun ajatuksia! Meillä on miehen kanssa 5lasta, joista 3mun omia ja 2miehen. Kaikki tuntuu tosi rakkailta ja niin omilta kun vaan voi. Mut se yhteisen lapsen kaipuu on järjettömän suuri. En usko myöskään et jos joku näistä 5 olisi yhteinen kokisin tarvetta saada enempää lapsia. Itse sain 2 perättäistä keskenmenoa, kummankin rv 12. Tuntuu, että onko vaan tarkoitettu niin ettei meille lapsia tule enempää. Ajoittain koen, että hitsit meillä on hyvä näin.. lapset kasvaa, pienin on jo 5v ja kaikki on paljon helpompaa, pystytään tehdä yhdessä vaikka mitä. Mut samaan aikaan kaipaan sitä pikku lapsi aikaa, kaipaan lasta joka jollain tapaa tekisi meidän perheestä kokonaisen ja sitä, että olisi se kenen vanhemmuuden jakaa vaan me. Keskenmenosta on nyt 5kk, pelottaa ajatus uudesta raskaudesta vaikka sitä tavallaan toivoisin, toisaalta huokaisen joka kuukausi kun kuukautiset alkaa et ehkä sen kuuluu olla näin. Tuntuu et pitäisi saada jonkinlainen päätös aikaan, vaikka 2keskenmenon jälkeen en uskalla siihen luottaa että meille vauvaa tulisi vaikka sitä kuinka yritettäisiin ja toivottaisiin.
Kiitos kommentista <3 Tää on aivan kuin mun suusta! Täysin samoja ajatuksia. Pahoittelut teidän keskenmenoista, varmasti rankkoja kokemuksia. Samaistun tuohon pohdintaan, kun ei vaan tiedä mikä olisi oikea päätös. Välillä porukka tuntuu ehjältä just näin ja välillä tuntuu, että jotain puuttuu. Oon tuostakin samaa mieltä, että joku päätös olis hyvä olla, jotta ainainen jahkailu loppuisi.. Toisaalta juttelin vasta mun ystävän kans, joka sanoi että vaikka ovat tehneet päätöksen olla tekemättä lasta, niin silti se asia aina on edelleen siellä taustalla.. Ja just tuo kun puit sanoiksi, että yhteinen lapsi jollain tapaa tekisi perheestä kokonaisemman.. se on just näin.. tuo fiilis itselläkin. Ja sekin sama tilanne täällä, että nuorin lapsi 5 vee, alkaa tuntua jo aika helpolta..
Tsemppiä vielä sulle ja teidän perheelle tulevaan, tuli yhteistä lasta koskaan tai ei. Ootte varmasti silti hyvä porukka ja ihana perhe<3
Tosi avaava ja hyvä kirjoitus taas. Asiaa olette pohtineet monelta kantilta ja varmasti yksi vaikeimmista päätöksistä silti. Toivon niin teille kaikkea hyvää ja haluan uskoa siihen, että tämäkin asia menee juuri niin kuin se on tarkoitettu. ? Hienoa kun puhut suoraan ja avoimesti näistäkin asioista! Luulen, että moni jakaa kaltaisia ajatuksia tai voi ainakin herätä miettimään aihetta tämän kirjoituksen myötä.
Kiitos sanoistasi <3
Minulla 2 poikaa (nyt jo aikuisia) edellisestä liitosta, bonari tyttö miehen entisestä liitosta, meille syntyi poika -12 ja tyttö -15. Näiden kahden välissä kaksi keskenmenoa. En uskaltanut myöntää itselleen olevani onnellinen ja innoissaan tästä viimeisestä raskaudesta (olin tuollon jo 39) koska pelotti, pelotti niin kovin menetys jälleen kerran. Näin jälkeenpäin kun miettii niin onneksi uskallettiin vielä yrittää…minulle olisi ehkä jäänyt se vauvankaipuu kytemää…ei voi tietää. Olen niin onnellinen tästä lapsikatraasta, kaikista kokemuksista mitä heidän kanssaan olen saanut käydä läpi. ? nuorena ja vanhana äidiksi tulo, äitinä oleminen on kuitenkin niin erilaista eri elämänvaiheessa. Tsemppiä teidän perheelle tähän päivään ja tulevaan ❤️ Isoja asioita siellä mietittävänä ❤️
Kiitos viestistäsi, on avartavaa kuulla muiden tarinoita. Teidän polku kuulostaa juuri hyvältä teille <3 Tsemppiä sinnekin, ihanaa kesän loppua 🙂