Saako loman loppua odottaa? Kysyy Umpisurkeaäiti89.
Todellinen intiaanikesä, ihana ja niin odotettu loma on parhaillaan käynnissä monissa suomalaisperheissä. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä, olemme useamman viikon lomalla samaan aikaan – koko perhe. Itse teen muutenkin pääsääntöisesti töitä kotoa käsin, joka on ihan oma juttunsa lasten loma-aikoina, mutta palataanpa siihen vielä myöhemmin.
Lapseni ovat lomansa ansainneet, jokainen yritti kouluvuoden aikana parhaansa ja ylitti itsensä monilla osa-alueilla.
Heille siis suon mielihyvin vapaa-ajan, ihanan pitkät aamut, litroittain jäätelöä ja ainakin sata uintireissua. Koen kuitenkin aivan järjetöntä huonoa omaatuntoa siitä, että heidän lomaansa on jäljellä vielä tovi – ja minä olen ihan piipussa jo nyt.
Tuntuu että arki kulkee yhtä ja samaa rallia; aamupala, siivous, lounas, siivous, keskustelua ja vaihtelevasti myös riitelyä siitä mitä tehdään, siivousta, välipalaa, pyykinpesua, illallista, vääntämistä nukkumaanmenoajasta ja ruutuajasta, siivousta…
Väliin mahtuu myös paljon ihania ja ikimuistoisia hetkiä joita en vaihtaisi mihinkään, mutta oma kapasiteetti kotitöiden, eväsideoiden, rantaretkien ja välienselvittelyjen suhteen alkaa olla tapissa. Ja omat lapseni ovat vieläpä aika omatoimisia tyyppejä, eivät he kaikkeen minua tarvitse.
Silti väsyttää.
En jaksaisi joka päivä keksiä jotain spesiaalia.
En jaksaisi joka päivä tehdä litroittain lämmintä ruokaa.
En jaksaisi siivota.
En ole vakavasti masentunut enkä koe kärsiväni uupumuksesta. Kärsin vain ajoittaisesta lomavitutuksesta, kun en voi sata lasissa kirjoittaa uutta kirjaani (kyllä, sitä työtä on tehtävä lomallakin), lukea uutuusdekkaria tai vain rötvätä ilman, että joku on joka ikinen hetki pyytämässä jotain.
Ja pian minun lomani on ohi, mutta lasten loma vielä jatkuu. Puolisoni palaa takaisin reissutöihin. Arki siis alkaa pyöriä, mutta vain osittain. Tiedän jo nyt, että joudun venymään äärimmilleen. Pienet kädet koputtelevat työhuoneen ovella vähintään joka viides minuutti, halutaan rannalle, jäätelölle, pipiä puhaltamaan tai halimaan.
Ja ei sillä, että vaihtaisinkaan tätä mihinkään. Silti välillä on pakko puhaltaa väsymystä ja turhautumista pihalle – tuntuu vain siltä, että olen aika yksin ajatuksieni kanssa. Onko muita, joille arjen rutiinit näyttäytyvät tässä vaiheessa kesää jo melko houkuttelevina?
