• Loman viimeinen rutistus ja arkeen paluu

    Loman viimeinen rutistus oli meillä heinä elo vaihteessa, ja pahoittelut että uusimman teksin kanssa meni oletettua pidempään. Kuten arvata saattaa on suurperheen arjen kanssa välillä hieman säätöä, ja ajan löytäminen kaiken kirjoittamiseen on tiukalla. Tällä kertaa kirjoitan heinäkuun lopusta sekä meidän elokuun alusta. Tällä hetkellä pyöritän sairastupaa kolmelle lapselle, onneksi sentään eivät ole kaikki yhtä aikaa sairanaa.

    Äidin miniloma omalle äidilleen

    Heinäkuun viimeisen viikon torstaina matkustin äitini luona käymään Nakkilaan junalla, yksin ilman lapsia tai miestä! Tosin junassa aivan sattumalta päädyin kuitenkin vaunuun jossa oli paljon muita äitejä, heillä oli tosin lapset mukana. Matka sujui leppoisasti, eikä hieman yli tunnin junamatka neuloessa tunnu missään. Todelline äidin oma miniloma, vaikka äitini koirat menivätkin aika lapsosista änkiessään syliini.

    Koirien nimet vasemmalta oikealle; Pöyhkee, Toivo ja Usko

     

    Silti lapsia oli kova ikävä vaikka henkilökohtainen loma, sekä vaihtelu tulikin tarpeeseen. Ja olihan se kaikin puolin hauskaa viettää neljä päivää äidin kanssa, tätä ei ole käynyt sen jälkeen kun aikanaan muutin pois kotoa. Nostalgiaa oli myös käydä Nakkilan kaupoissa, sillä en ollut niissä käynyt kymmeneen vuoteen. Oli hauska huomata että samoja liikkeitä oli yhä paikoillaan kun ennenkin, vaikka uudistettuna. Viikonlopun jälkeen maanantaina ajoimme Helsinkiin yhdessä äitini kanssa, ja näimme lapset Korkeasaaren parkkipaikalla muun seurueemme kanssa.

    Korkeasaari retki koko poppoolla!

    Kävimme elokuun ekana päivänä Korkeasaaren eläintarhassa isolla porukalla, mukana oli isovanhempia ja kaikki lapset minun ja mieheni lisäksi. Lipunmyynnin painajainen kun pohdimme kuinka paljon koko porukan sisäänpääsy tulisi maksamaan, koska alle lippu iän lapsien lisäksi poppoossa vilahti myös eläke kortti.

    Olisikohan siinä mennyt lähes 10minuuttia kun myyjä oli päästään pyörällä, sori!

    Reissu meni muutoin todella hyvin, kuumuus teki vain sen että moni eläimistä oli nukkumassa piilossa emmekä päässeet niitä kunnolla näkemään. Askelia koko porukalle tuli n. 13 tuhatta per nuppi , lapsille sen voi varmaan kertoa kahdella kun lyhyemmät askeleet? Paluumatkalla pojat nukkuivatkin lähes koko ajan.

    Musta tää kuva oli mahtava, huomatkaa puuttuvat etuhampaat… heh

    Finlayson art Area

    Taidekriitikot

     

    Korkeasaaren jälkeisenä päivänä lähdin käymään appivanhempien kanssa katsomassa Finlayson alueen taide kujia, koko alueella oli useita erilaisia taide näyttelyitä esillä. Ketterästi pääsi vaunujen kanssa myös kulkemaan, vaikka ne olivat tuplina tästä iso plussa jos etsii ilmaista tekemistä Tampereella lasten kanssa. Käytiin myös tallipihalla muttei siellä kauaa kerätty olemaan kun keli alkoi mennä huonommaksi.

    Takaisin Finlayson alueen suuntaan kävellessä sain juuri ja juuri laitettua rattaille sadesuojat päälle, kun yllämme jyrähti sekä vilahti salama. Sitten sitä vettä tuli, juoksimme lähimmän kaupan eteiseen jonne vaunujen kanssa mahduimme. Eteisessä odotimme noin 15minuuttia kunnes sade hellitti sen verran, että pääsimme Siperiaan sisälle odottamaan sateen päättymistä.
    Sateen päättyessä kävimme vielä kävelemässä loput taide alueen näyttelyt lävitse, sekä kahvilla Keskustorin kesä keidas alueella jonka jälkeen suuntasimme takaisin kotiin. Näköjään loman aikana pitää ainakin kerran kastua sateessa kunnolla, ei se ole mikään kesä ilman äkkinäistä sää muutosta.

    Myös kaduille oli maalattu taidetta

     

    Ihana arki, heippa loma!

    Ensimmäinen koulu viikko takana loman jälkeen, yleensä kysytään ennen sitä että jännittääkö tai odotatko jo. Toki molempia mutta pohdin tässä tätä äidin tunne skaalaa, koulutie esikoisen aloittamana. Monesti varmasti lapsien jännitystä voi lukea, mutta entäpä me äidit. Päiväkoti pojilla oli mennyt hoitojen alku mainiosti, olin turhaan huolissani toisiksivanhimman hoitopaikan vaihdosta. Hän kuulemma auttaa kavereita leikkimään ja toimii itse tukilapsena, vaikka todellisuudessa hän olisi siellä tuettavana. Tämä oli todella mahtava tieto, kuin kivi olisi vierähtänyt pois harteilta.

    Luin joskus tekstin jossa sanottiin ettei lapselta saa kysyä jännittääkö koulu, ettei se ala jännittämään. No pidin huolen että en maininnut sanaa jännittää tai synonyymeja sille. Itse sen sijaan olin aivan järkyttynyt siitä kuinka aika kuluu. Vastahan oli joulukuu 2015 ja sain syliini maailman suloisimman joululahjan, tuon äärimmäisen aarteeni. Sain pidettyä itkut ja porut mahassani, mutta toki varmaan mieheni kyllästymiseen asti kesän kuunteli kun saarnasin siitä kuinka koulua varten tarvitaan sitä taikka tätä.

    ekaluokkalainen

     

    Siellä seisoimme ja katsoimme kuinka, poika juoksi kavereiden seurassa leikkimään koulun pihassa. Häntä ei jännittänyt tai mitään muutakaan, annettuaan reppunsa minulle hän loikki iloisena ympäri pihaa tutussa porukassa. Seuraava päivä meni yhtä reippaasti ja tapasimme myös koulun terveydenhoitajan, kävimme läpi hieman terveystietoja. Kotiin takaisin kävelimme yhdessä ja juttelimme alkavasta harrastuksesta uudelleen.

    Harrastamaan lähtö

    Kuten edellisessä postauksessa mainitsin meillä aloitetaan ekat treenit tänä syksynä. Niin koitti torstaina ensimmäinen hiihtokoulu kerta. Lasten isä vei esikoisemme urheilupuistoon sovitusti, missä he tutustuivat valmentajiin ja poika pääsi kokeilemaan lajia. Välillä meinasi motivaatio kuulemma mennä, mutta jatkoi yrittämistä kannustuksen kautta. Oli kuulemma isä ottanut myös hikijumpan samalla kun tsemppasi poikaa. Poika yritti ja teki parhaansa, oli kuulemma todella nopea juoksemaan.

    Toisinaan poika ilmeisesti oli kyykkinyt sivussa ja koettanut rupatella muille lapsille, koska ei halunnut yrittää kun jännitti sitä ettei osaisikaan. Treenien jälkeen hän kuitenkin teki liikkeet joita kentällä vältti täydellisesti matkalla autolle. Ensimmäinen kerta oli siis lämmittelyä sekä venyttelyä, ja iloinen poika joka pääsi unelmiensa lajiin eli hiihtoon kertoikin nyt olevansa ihka oikea hiihtäjä.

    Poika löysi juttunsa, äidin on aika antaa omaa tilaa

    Niin enimmäkseen omat tunteeni olivat haikeita, sekä ylpeitä. Innostuksen ja jännityksen sekaisia, hieman sivusta seuranneena taidan todeta ettei poikamme ehkä ole enää niin pieni kuin ajattelin. Hän on reipas, taitava ja osaa kyllä kun antaa yrittää tarpeeksi monta kertaa. Se vaan on vaikea pukea sanoiksi miten vaikea äidin on päästää irti. Meillä kasvu kivut taitaa olla äidillä tässä tapauksessa, enemmän tuon harrastuksen aloituksessa.

    Poika löysi oman juttunsa, haluaa kehittyä ja tehdä. Äitinä tehtäväni on kannustaa, tukea ja antaa syli johon voi aina palata jos sille tuntuu. Se vain että en usko että poika enää montaa kertaa juoksee syliini pyytäen hali hetkeä. Haluan pysyä tässä hetkessä, enkä katsoa liian pitkälle jotten missaa tätä aikaa. Sillä esikoisen kanssa, jokainen tunne on aina uusi sillä koen ne uutena lapseni kautta. Mikä taas jatkossa tulee auttamaan muiden lasten kohdalla tätä tunteiden käsittelyä.

    Marika

    Kuvat korkeasaaresta sekä Finlayson Art Arealta on kuvannut Mirja M

    Vastaa